torstai 1. lokakuuta 2015

Mitä mulle kuuluu

Mitä mulle oikeesti kuuluu? Nyt täällä ollessa oon innostunu taas pitkästä aikaa kirjottamaan päiväkirjaa, en nyt ihan päivittäin, mutta melko usein kuitenkin. Niitä tekstejä en tietenkään ala tähän kopioimaan, menis jo vähän höpöksi, mutta haluan jollain tasolla kuitenkin avata mun fiiliksiä näin julkisestikin.

Huomenna tullee kolme kuukautta täyteen täällä Long Islandilla ja tässä perheessä. Anteeks mitä... kolme??? Siis näin jälkikäteen aateltuna aina huomaa, kuinka nopiaa aika oikeesti meneekin. Toki niitäkin päiviä välissä on, kun lasken tunteja ja viimesellä puolella tunnilla minuutteja, että päivä ois ohi ja pääsis rojahtamaan omaan sänkyyn ja laittamaan youtube videot tulille. Alle parin viikon päästä on myös meiän puolivuotis päivä Jenkkien maan kanssa! En oikeen tiiä mitä siitä pitäs aatella. Toisaalta aattelen, että puolet jo menny ja ennää saman verran jälellä, että meen takas kotia ja saan nähä kaikki kaverit ja perheen ja muut läheiset. Toisaalta taas... vähän ehkä pelottaa, että menneekö aika liiankin nopiaa. Kerkeenkö kokea niin paljon kuin haluaisin seuraavien vaan kuuen kuukauen aikana? Tarvisinko mää lisäaikaa? Musta tuntuu, että mun mielipide kotiinpaluun suhteen muuttuu joka päivä ja monta kertaa päivässä. Tämän perheen luona on vaan niin hyvä olla, että tuntuu nyt jo ikävältä aatella, että niin vähän aikaa enää jälellä. Sitten kuitenkin muistan ne kaikki ihanat viestit ja videot, joita saan Suomesta läheisiltä, missä ne kertoo ikävöivänsä mua ja oottavansa, että tuun kotia.

Tosiaan, kolme kuukautta oltu nyt tän perheen messissä ja voin sanoa, että hyvin pyyhkii! Tuntuu tosi hassulta, että pelkäsin sillon rematchin aikoihin, että tuunko löytämään ikinä hyvää perhettä tai perhettä ollenkaan. No tää on parempi kun hyvä. Oon niin kotona täällä, kun olla jo voi. Esimerkkinä edellisessä perheessä en ikinä ois voinu kuvitella mennä keittiöön meikittömänä yökkärit päällä tai edes nostaa jalkoja sohvalle. Täällä voin olla just sellanen kun oon, eikä tartte esittää mittää hienohelmaa. Ihan parasta, kun voin pitää Niken shortseja miettimättä, että mitähän nuo hostvanhemmat aattelee. Tai illalla voin hengata hostvanhempien kanssa olkkarissa lahnaten sohvalla. Lapsetkin ovat hyväksyneet mut niin hyvin tänne! Niitten kaa on niin kiva touhuta, ehkä just siks, kun he näyttävät mulle, että hekin haluavat viettää mun kanssa aikaa. Toki hankaliakin hetkiä mahtuu arkeen, mutta sehän kuuluu asiaan. Tulin ihan yliväsyneenä Chicagon reissulta kotia päällimmäisinä ajatuksina vaan saada ruokaa, päästä suihkuun ja nukkumaan. Vastassa ovella olivatkin sitten nämä lapsoset, joita en ollu nähny viiteen päivään. Piti sitten sitä suihkuun menoa ja lounastamista vähän viivyttää, että he saivat kertoa kaiken reissustaan ja näyttää uusia lelujaan yms. Fyysisesti ihan rättipoikki ihminen silti sai hymyn huulille, kun oli tuommonen vastaanotto oottamassa kotona.

Tuntuu ihan oudolta ajatukselta, että vielä kolme kuukautta takaperin elin toisessa osavaltiossa aivan eri ihmisten ympärillä. Ihan kun se ois ollu joku aivan toinen elämä, mitä nyt elän. Virginiaa en alueena niinkään kaipaa. Olihan siellä enemmän elämää, mutta ei se oo se tärkein juttu. Ainoo asia, mitä sieltä oikeesti ikävöin on kaverit. Sen kahen ja puolen kuukauden aikana sain niin paljon ihania kavereita ja muutaman oikeen ystävänki, joiden kanssa ollaan edelleen paljon yhteyksissä. Oikeestaan kaikki heistä ovat palanneet jo takas kotimaahansa tai vaihtaneet perhettä eri puolille Jenkkejä, niin ei haittaa etten itekkään ole ennää Virginiassa. Okei, pakko myöntää, että kaipaan myös ihan hirveesti sen mun edellisen perheen koiraa! Se oli aivan mun vauva. Nukku aina mun sängyssäkin. Se ei ikinä karannu ja juossu ulos, mutta mun lähtöpäivänä se seuras mun pakkailuja koko ajan vieressä ja kun ite olin jo ulkona kävelemässä autolle, tämä karkaa lasten jalkojen välistä ulos hyppimään mua vasten. Ihan ku se ois yrittäny sanoa, että elä lähe. Onneks näilläkin on täällä kaks koiraa, mutta nää ei oikeen oo mittää sylikoiria. Usiamman kymmenen kilon painoset labbikset ei oikeen mahu sohvalle mun viereen. Oon niitä muutamia kertoja käyttäny lenkillä ja ohan nää aika sulosia otuksia. Nää alkaa olemaan vaan jo niin vanhoja (11 ja 9 -vuotiaat), että se väkisinkin näkyy. Baileyllä riittäis energiaa, mutta vähän alkaa vaivoja olemaan. Dakota taas on ehkä laiskin koira, jonka ikinä oon nähnyt. Lempipuuhat: nukkuminen ja uuen torkkupaikan ettiminen.



Täällä oon hengannut vapaa-ajallakin tosi paljon vaan kotona ja tän perheen kanssa. Jotenkin mulla se sosialistuminen (kesti kauan miettiä tota sanaa, en tiiä onko ees suomea heh) vähän jäi tuossa alkuaikoina. Virginiassa mua edeltävä au pair ja paras kamu naapurista veivät mua joka paikkaan ja tutustuttivat mut kaikkiin ihmisiin. Täällä oon ollut aikalailla omillani, ja eihän täällä nyt ole läheskään niin paljoa au paireja, mitä siellä oli. Kesäloma on todellakin rankin aika au pairille työkuvan suhteen, koska koulut on tauolla ja kesäloma päällä. Päivät venyivät melkeen joka päivä sinne kymmeneen tuntiin, ja semmosen päivän jälkeen olin vaan niin puhki, ettei ois tullu mieleenkään yrittää ettiä kummosempaa tekemistä jonkun kanssa. Se prosessi tutustua uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin on tietenkin antoisaa, mutta myös melko uuvuttavaa. Olin vasta pari kuukautta takaperin saanu sen tehä, niin jotenkin sen kaiken toistaminen ei inspannu sillon. Nytten tähän paikkaan ja elämään tottuneena oon kuitenki energisempi, avoimempi ja halukkaampi saaha uusia tuttuja ja kamuja. Omasta aktiivisuudestahan se on kiinni. Muutamia au paireja nyt tunnen täältä ja oon hengannu heidän kanssa jokusen kerran. Nyt on myös enemmän aikaa hankkia omakin elämä töitten ohella, kun lapset on koulussa päivät ja mulla on tää vajaa kuus tuntia tässä tämmöstä oleiluaikaa.


Hoksasin, etten ole tosiaan edes kertonut tästä perheestä, kodista tai kaupungista paljoo mittää. Niihin tarvii kuitenkin ihan oman postauksensa. Pittää kans kysästä, että mitä kaikkee edes saan näin julkisesti kertoa täällä katalassa somessa.

Voin sanoa, että hyvin mulla mennee. Ei mitään valittamisen aihetta, päin vastoin haluaisin vaan kehua ihan jatkuvasti. Huippuahan tästä tekee sen kanssa, että mun äippä ja isukki on tulossa tänne jo ens viikolla!!! Oon ihan pähkinöinä jo nytten, ens viikolla varmaan saa nukutuksi ja sitten viikonloppuna meen viimestään onnesta sekasin, kun haen ne bussi- tai juna-asemalta. Sitä ootellessa. Oon niin onnellinen, että he saavat nähä nimenomaan tän perheen ja tän paikan.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Vain minä ja pilvenpiirtäjät

Here I am again! Tässä ollu muistiinpanoissa kirjotettuna jo useempiakin tekstejä reissuista, ihan arkikuulumisista täältä kotoa sekä vähän diipimpiä ajatuksia. Kynnys julkasta ne meinaa aina vaan olla muka liian iso, en tiiä, elä kysy. Tietenki voisin mennä tässä aikajärjestyksessä eteenpäi ja julkasta postaukset sitä mukaan mitä kalenterin päivät sanoo, mutta totta kai haluan olla mahollisimman hankalasti ymmärrettävä ihminen, niin nyt julkasen tuoreimman tekstin. Vietin tämän viikon maanantaista torstaihin Chicagossa ja tässä tulee juttua siitä reissusta.

Kaikki lähti siitä, kun abaut kuukausi sitten kuulin, että isäntäperheeni on lähdössä kuueksi päiväksi risteilylle Bermudalle. Olin tosiaan tästä matkasta jo aiemminkin ollut tietonen, mutta jostain syystä olin aatellut, että vain hostvanhemmat ois lähössä ja lapset jäis tänne mun ja isovanhempiensa kanssa. Noo reissusta tuli sitten joku päivä puhetta hostisän kanssa ja kävikin ilmi, että lapset lähtee mukkaan. "Siiiis oonko mää vapaalla sillon...?" "Joo olet! Voit joko jäähä kotia tai lähtä jonnekkin reissuun, ihan miten ite haluat! Ilmota vaan, jos lähet johonkin, niin pyydän mun äitiä hoitamaan koiria sillon, kun oot poissa." Voin sanoa, että olin kyllä niiiin mielissään, ku sain tietää, että mulla ois eessä melkeen viikon loma. Ja koska sehän ei ollut mun ite valitsema loma, nii palkkakin juoksi kivasti, vaikka töitä teinki vaa nää pari päivää loppuviikosta. Samana iltana sitten googlettelin lentoja ymppäri Jenkkejä, että mihis sitä oikeen lähtis. Lennot ja majotuksen taisin varata jo seuraavana päivänä ja kohteeksi valitsin Chicagon. Se on semmonen paikka, missä oon aina halunnut käyä ja oli vielä budjettiinki oikeen sopiva.


Majotuksen varasin ihan hotels.comista, josta löyty hintalaatusuhteeltaan sopiva hostelli. Jaoin huoneen ja kylppärin neljän muun tytön/naisen kanssa. Joo, kyllä se mullakin ekana ajatuksena kuulosti vähän, että yyyh ei omaa rauhaa, mutta voin kyllä suositella enemmän kuin lämpimästi! Varmasti yhteismajotuksista on ihmiset jakaneet nettiin kaikenmaailman kauhutarinoita tai muuten vaan huonoja kokemuksia, mutta mulle se sopi täydellisesti! Ei minkään näköistä valittamista, päin vastoin. Sain tutustua neljään kivaan tyyppiin, joista yhden kanssa tultiin paremminkin juttuun ja varmasti tuun olemaan yhteyksissä jatkossakin. Aamupala sisälty hintaan ja hostelliaamupalaan nähden ihan huippu! Löyty puurot, murot, vaikka minkälaiset leivät ja leivokset, sekä tietty kahvit ja mehut. Kerrossängyn alapunkkaki oli ihan vimosen päälle pehmee. Kyllä mää sen 5/5 antasin taas arvosanaksi. Jos teistä lukijoista kukaan ikinä eksyy Chicagoon niin Hostelling International on place to be.


Maanantai aamuna aikasin lensin LaGuardian kentältä NYCistä Chicagoon. Matkaa ei ollut kun pari tuntia, niin nukkuessahan se meni. Perille päästyä piti selvittää, miten pääsen majapaikkaan. Tiesin, että jonkunäkönen juna/metro siellä kulkee, mutta muuten olinkin aika kuutamolla. Parilta ihmiseltä kysäsin apua ja sitten olinkin jo ostamassa viien dollarin junalippua ydinkeskustaan. Mun päätepysäkiltä, kun lähin käveleen (luojankiitos omistan nykysin iiphonen ja kartta-sovelluksen) totesin, että jaa ois voinu jäähä jollain toisella pysäkillä, kun kävelymatkaa joku puoli tuntia eessä. No ei siinä auta, kun lähtä laukkua raahaten käveleen puhelinta ja karttaa tuiottaen. Matkalla pysähyin lounasta haukkaamaan ja pari muijaa (btw en tykkää sanasta muija, mutta kun käytän sitä, en erityisemmin pidä tästä kyseisestä naishenkilöstä) pysäytti mut ja pyysivät kuutta dollaria bussilippuun, koska olivat potkittu pihalle kotoa tai jotain sinne päin. En ruennu kaivamaan kuvetta, vaikka ne kuinka yritti koiranpentuilmeellään mua vakuuttaa niitten sätkien ja darrameikkien takaa. En lämmenny ja jatkoin matkaa. Majapaikka löytykin lopulta ja check in ois pitäny olla vasta parin tunnin päästä, mutta virkailija antokin avaimen, niin pääsin viemään kamat huoneeseen. Ja ottamaan päikkärit. Ja kattomaan Salkkarit... heh. Siinä jonkunaikaa loikoiltua lähin ulos ja pyysin aulasta karttaa, joka käessä lähin seikkaileen ympäriinsä. Eksyin Millenium parkiin, josta tulikin yks mun lempipaikoista. Onko parempaa, kun ihanan vehree vihree puisto ihan kaupungin keskustassa. NYCissä Central park on aika cool, Helsingissä Espan puisto ja Oulussa Ainolanpuisto. Millenium park on sitten se Chicagon ihana puisto. Siellä kiertelin vaikka kuinka kauan vaan ihastellen ja ottaen kuvia, ja paljon. Toki turistikohde Cloud Gate (se jättipapu) tuli kans ikuistettua muutamaan(kymmeneen) kuvaan. Eipä siinä illalla muuta kuin dinneri kiinalaisessa ja majapaikassa kämppisten kaa rupattelua.




Tiistain vietin suurimmalta osalta yhen mun huonekaverin kanssa. Hän oli Briteistä ja samallalailla ihan yksin lomalla. Kävi siis välillä töissäkin Jenkeissä, ettei se ihan kolmeksi päivää Lontoosta Chicagoon matkustanu. Yhteisen aamupalan jälkeen lähettiin The Art Instituteen siihen muutaman sadan metrin päähän. Vaikka en ikinä mikään museofani tai maailman kulturellein ihminen oo ollukaan, niin kyllä täytyy sanoa, että oli siisti mesta. Kolme tuntia saatiin hyvinkin siellä kulumaan. Ei sitä vissiin turhaan sanota Jenkkien toiseksi isoimmaksi taidegalleriaksi. Sivistystä sai kyllä ihan kiitettävästi. Kamu lähti sieltä sitten omille teilleen, ja mää suuntasin lounaalle Paneraan ja sieltä ehkä odotetuimpaan paikkaan eli Willis Toweriin. En kyllä pysty edes sanoin kuvailemaan sitä kokemusta. Sieltä 103. kerroksesta, yli 400 metrin korkeudesta näki kyllä semi kauas. Mitä ne siellä faktoja kertoi, että voi nähdä sieltä neljään eri osavaltioon. Huippu juttu siellä oli tietenki Skydeck. Siellä oli siis kolme sellaista lasista tehtyä uloketta, johon pääs ihmettelemään ja ottamaan kuvia. Vaikka tykkään oikeesti paljon korkeista paikoista, oli se aika hurjaa seistä siinä lasilattialla, maailman korkeimman rakennuksen huipulla. Illalla treffattiin taas tän Brittitytön kanssa dinnerin merkeissä.





Keskiviikko oli vika päivä ja tiesin, että pitkä päivä eessä, niin viivytin aamua ihan tarkotuksella. Menin aamupalalle vasta siinä puoli kympin aikoihin ja luovutin huoneen viittä minuuttia ennen 11 aamulla eli just ennen check outtia. Ekana kävin jättimäisessä kirjastossa ihastelemassa. Kyllä sinne niitä kirjoja muuten mahtukin, kaheksan kerroksen verran sai niitä liukuportaita sinne kavuta. Sen jälkeen kävin ostaan pakolliset "terveiset Chicagosta" -kortit mummulle ja kotiväelle, minkä jälkeen lähinkin shoppailukierrokselle. Niinkun oon saattanut jo aiemmin mainita, en oo mitenkään kovin paha tuhlaamaan raahaa. Tykkään säästää ja olla tietonen, että kuinka paljon massia siellä tilillä oikeen on. Ennen reissua kuitenkin lupasin itelleni, että oot säästänyt, niin saat shoppailla. No sillonhan sitten myös shoppaillaan ja ihan huolella. Reissun jälkeen eräälle suomiläheiselle kauhistelin kuinka paljon rahaa tuli tuhlattua pelkästään vaatteisiin, niin hänen eka kommenttinsa puhelimessa oli, että eihän se ees oo paljoo! Niin no heh... on se mun korvaan, mutta kerrankos sitä, yolo ja niin edelleen.


 Koko loppupäivä meni käytännössä kauppoja kierrellessä. Illalla dinnerii ja hostellin aulassa hengailua. Lento tosiaan lähti vasta viiden jälkeen aamulla, että kiirettä ei lentokentälle ainakaan ollut. En siis jäänyt tuonne majapaikkaan enää vikaksi yöksi, koska tunsin sen niin turhaksi maksaa ns puolesta yöstä, koska lentokentälle olis pitänyt lähtä viimestään siinä kolmen aikaan aamuyöllä. Joskus puolenyön aikaan olin sitten kentällä. Siinä vähän koitin torkkua, vaikka kuumottikin, että ohikulkija pöllis mun laukun. Koneeseen oli kiva päästä, kun siinä sai nukkua sitten sen kaksikin tuntia putkeen. Kentältä sitten bussilla takas kotia tänne East Hamptoniin.

Päätin siis lähtä reissuun yksin. Pitkään olin kaavaillut yksin matkustamista ja nyt tuli oiva tsäänssi siihen, niin miksipä ei. Toki kaverin/kavereitten kaa reissaaminen on aina hauskaa, mutta silloin musta tuntui, että todellakin haluan lähtä ihan yksin. Eipä tarvi koko ajan kysellä toisen mielipiettä asioista, vaan saan ihan ite päättää miten haluan päiväni kuluttaa, missä söis, millon piän puhelimen lataus -tauon Starbucksissa, monelta meen nukkumaan jne. Tuo reissu oli kans jonkinlainen tavoite mulle selvitä ihan yksin ihan tuntemattomassa paikassa usiampi päivä. Joo, oon jo aikuinen (mukamas) ja oletettavaa on, että itestä huolehtiminen kuuluu jo tämän ikäsen ihmisen taitoihin. Voin sanoa, että paljon oon saanut reissata elämäni aikana, mutta ikinä en ihan yksin. Siten, että matkustan paikasta A paikkaan B ilman ketään edes puolituttua, ja varsinkaan niin, että matkakohteessa ei ole ketään kenen puoleen kääntyä, jos hätä iskee. Näin ajateltuna melko kuumottava ajatus, mutta samalla niin vapauttavaa. Sain todistaa itelleni ja muille, että pärjään yksin, näköjään myös yhessä maailman suurimmista kaupungeista. Oon aina nauttinut yksinolosta, mutta onhan se ehkä vähän jännääkin, kun puhutaan tosiaan miljoonakaupungeista. Kotia palattua, tuli todellakin semmonen olo, että Enna usko itteesi! Sää pystyt ja oot hyvä, jos vaa niin ite haluat. Tähän perään heittäisin semmosen haba-emojin, jos näin koneella vois.

Nyt voin merkata mun "paikat, johon haluan matkustaa" -listaan Chicagon kohdalle, että check! Chicago ylitti mun odotukset täysin. NYCissä on nyt muutama kerta tullut pyörittyä, mutta melkeen täytyy sanoa, että tykkään Chicagosta enemmän, jos nyt minkään näköstä arviota voi heittää kolmen päivän perusteella. Mulla oli aivan huikee pikkuloma yksikseni ja tekis kovasti mieli takasin. Jos vaan ikinä tulee tsäänssi, niin varmasti meen uuestaan käymään!!


tiistai 18. elokuuta 2015

Velipoika ja Minni Hiiri

Vihdoin saan julkasta tän postauksen!! Oottelin, että sain lisää kuvia ja nyt niitä tuleeki sitten edellisenki kirjotuksen eestä, kun sillon en mitään kuvia julkassut. Vietin siis toissa viikolla mun ensimmäisen lomaviikon (au pairit saa pitää tän vuoden aikana kaksi palkallista lomaviikkoa) Floridassa, Orlandossa mun isoveljen Mikon ja hänen tyttöystävänsä Reetan kanssa. He olivat täällä Jenkeissä lomailemassa kolme viikkoa. Ensimmäisen viikon he olivat New York Cityssä Manhattanilla, sen jälkeen kolme yötä täällä East Hamptonissa mun tykönä, muutaman yön Washington D.C:ssä ja viimesen viikon tuolla Orlandossa. Pikku reissun tyypit tosiaan tekivät. Aika siistiä, jos multa kysytään. Olivat mitä ilmeisimmin nauttineet kovasti ja niin nautin minäki, kun sain nähdä velipoikaa ja parasta mahollista vaimoehokasta melkeen neljän kuukauden jälkeen!!



Mun loma alkoi siis lauantaina ja ensimmäiset kaksi päivää olin NYC:ssä tanskalaisen au pair -kaverini Simonen kanssa. Vietin NYC:ssä kans yhden päivän lukiokaverini Iran kanssa paluumatkalla Floridasta. Näistä päivistä aattelin tehdä ihan oman postauksen, joten niistä myöhemmin. Nyt keskitytään vaan palmuihin Floridassa! (btw, jos olis mahollista, istuttaisin palmun mun tulevaisuuden kodin takapihalle, koska yksinkertasesti palmut on vaan parhaita. Jännä miten puulajike saa mielen niin paljon piristymään.)

Lento Orlandoon lähti siis maanantai aamuna kasin aikaan JFK:n jäätävän isolta lentokentältä. Lentoa edeltävän yön vietin tosiaan tuolla kyseisellä kentällä istuen ja torkkuen, koska olin pihi enkä halunnut maksaa toista yötä hostellista muutaman hassun yötunnin takia. Kokemus sinänsä tämäkin... Nukkumatin hiekkojen kanssa selvisin kuitenkin koneeseen ja vajaan kolmen tunnin matka menikin tosi nopiaa siinä nukkuessa. Jostain syystä vieruspaikalle sattu kuitenkin taas semmonen Dressmannin XXL -mallistoon sopiva mies, että tilaa ei ainakaan liikaa ollut. Nooh, hänellä oli varmaan jokatapauksessa tukalammat oltavat, kuin mulla, niin en valita. Mikko ja Reetta olivat tulleet Orlandoon ja pari päivää aiemmin, joten he hakivat mut vuokra-autolla lentokentältä. Oli muuten hyvä auto!! Täysin palveli tarpeitamme niillä kolmella ovella. En oo ikinä ennen nähnyt kolmiovista autoa?? Oli se vuokraaja kuulemma yrittänyt vuokrata isompaa ja kalliimpaa autoa, mutta mitäpä me sellasella.


Lentokentältä ajettiin suoraan yhteen kauppakeskukseen tuhlaamaan rahoja kiinalais sapuskaan, Starbucksiin ja vähän shoppailuihin. Hotelliin pääs tosiaan kirjautumaan vasta iltapäivällä, niin jossakin se aika piti kuluttaa. Ekaan päivään ei muuta ihmeellistä sisältynyt, kun _huikeen_ hotellihuoneen ihastelua ja Targetissa käynti. Target on tosiaan jenkkiläinen versio sanottaisiinko Suomen Cittarista tai Anttilasta.

Tiistaina oli piitsipäivä. Meiän hotelli sijaitsi siis Orlandossa semmosessa paikassa kun Kissimmee. Haluttiin kiertää vähän muitakin huudeja ja ajettiin sitten noin tunnin matka rannalle paikkaan nimeltä Cape Canaveral. Oli aivan ihana paikka!! Piitsi ihan unelma, pitkä ranta valkoista hiekkaa ja kivat aallot taas vaihteeksi Atlantilla. Oli myös ihan törkeen kuuma... Velipoika kyllästyikin aika nopiaa ja lähti hakemaan meille ruokaa, kun me Reetan kanssa jäätiin rillaamaan itteämme. Siinäpä se päivä meni, illalla taas Target-reissu.




Keskiviikkona hengattiin hotellin poolilla, kierreltiin turistikauppoja ettien tuliaisia, syötiin dinneriä yhessä tähän asti parhaimmassa ja halvimmassa ravintolassa täällä Jenkkien maalla ja pelattiin kierros minigolfia (jonka Minnit voitti).




Torstai olikin sitten mun yks kauan odotetuimpia päiviä. Nimittäin oli aika kokea Disney World!!! Se on niin jännä kuinka tollanen ympäristö saa kaikki lapsuusmuistot pintaan ja tuntemaan ne kaikki ihanat hetket uudestaan Disney-leffojen parissa. Muistan kuinka pienenä sitä haaveili vaan pääsemisestä tuonne. Aina kun näki kaikkia kuvia ja mainoksia Disney Worldista olis sinne pitäny päästä. Luultavasti sillon 10-15 vuotta nuorempana olisin kuollut onnesta tuon päivän aikana, mutta kyllä se nytten näin vanhana aikuisenakin oli ihan huikee kokemus!! En yhtään ihmettele miten tuommonen teemapuisto saa kerättyä niin paljon kävijöitä. Mahtava paikka, todella vaikee sanoin kuvailla. Menkää ja kokekaa, ette tule katumaan!!!! Valittiin kyllä ehkä huonoin, nimittäin kuumin päivä mennä tuonne. Kyllähän sinne meinas läkähtyä, varsinkin kun ihmisiä ja kävelemistä riitti. Piti vain pitää huoli, että pidetään välillä huilitaukoja varjossa, juodaan vettä ja syödään eväitä, niin no problemos. Oltiin tosiaan varauduttu hyvin eväillä ja muilla, kun tommosen maailman kokosen puiston tapaan kaikki on ihan saakelin kallista. Vesipullojakin yritin täyttää hanasta, mutta Mikon sanoin se vesi maistui ihan vessanpöntöltä, joten se siitä. Uhrattiin sitten neljä dollaria litran vesipulloon. Ainiin, jos mietitte paljonko tuo koko lysti kustansi, käykää tsekkaan Disney Worldin nettisivut. Todella suolanen hinta, että en viittis ees äänen tässä sanoa. Mun mielestä oli kuitenkin joka pennin arvonen, koska onhan tuo nyt tommonen once in a lifetime -kokemus.



Vika päivä perjantai meni taas shoppaillessa. Minut paremmin tuntevat tietää, etten tosiaan ole mikkään shoppailuintoilija. Shoppailen tosi harvoin, mutta sillon kun sitä teen niin rahaaa palaaa aaha aaha eeoo, niinku Kristal laulais. Mukaan tarttui paitaa, kenkää ja laukkua. Tosiaan, minä joka oon aina tykänny kulkea kollarit ja reinot jalassa sekä reppu selässä, menin ja ostin sen kuuluisan MK-laukun...:D Ihan tosissaan oon sitä pitempään jo harkinnut, mutta nyt vasta uskalsin, kun oli kivassa alessakin sopivasti. Kuulutaanpa nyt sitten hienojen leidien sakkiin.

Lauantaina meillä lähtikin lennot takas NYC:iin taas siinä kasin aikaan aamusta. Herätys tosin oli jo varttia vaille viisi, kun piti se kolmiovinen autokin vielä samana aamuna tankata ja palauttaa. Erittäin haikein mielin jätettiin Orlando ja meiän rakas hotellihuone. Huoneesta piti vielä sen verran mainita, että check inniä tehdessä virkailija kysyi meiltä, oisko meillä mittään toiveita huoneen sijainnin suhteen. No Mikko oli vähän googletellu ja lukenu, että siitä hotellista vois nähdä Disneyn kuuluisat ilotulitulikset iltasin. Saatiin huone sitten 9. kerroksesta ja joka ilta kympin hujakoilla nautittiin rakettishowsta meiän parvekkeelta. Oli muuten isoimmat raketit, mitä ikinä nähny. Hotellille arvosanaksi antasinkin näin suomiteini-kielellä viis kautta viis. 21 rakennusta (meillä huone kaikkein uusimmassa) ja kuus poolia. Not bad.

Lauantai-aamua olin kans jollain tapaa pelännyt. Heipat ja hyvästit Oulun lentokentällä sillon huhtikuussa oli sellanen vesiputous, mitä en kovin usein haluais uuestaan kokea. No taas piti heipat sanoa Mikolle ja Reetalle ainakin kaheksaksi kuukaudeksi. Nopiat halit siinä kerkes vaihtaa ja itkut tirauttaa, kun piti kiiruhtaa jo turvatarkastukseen. Mää lensin siis eri lennolla NYC:iin, koska varasin lennot niin paljon myöhemmin.

Täytyy sanoa, että oli kyllä aivan ihana reissu enkä tuu ikinä unohtamaan meiän peeloiluja sähkökärryillä tai "Welcome to wallgreens" ja "pakko ottaa" -lausahduksia, joka ikisessä välissä mihin ne vaan pysty tunkemaan. Kiitti Micke ja Retu, ootte best<3

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Rematch

Elokuu. Tosi tosi monet au pairit ovat sanoneet mulle täällä, että "sun au pair -vuosi tulee menemää nii nopiaa ettet tajuakkaa!" Vastauksena oon heille vaan vähän huvittuneesti hymähellyt, että let's see. No nytte tosiaan on elokuun puoliväli ja viime blogiteksti on toukokuun puolelta. Ei, en ala tässä nyt pahottelemaan blogihiljaisuutta ja lupailemaan, että aktivoidun nyt kirjoittajana. Jos totta puhutaan, mua on aina ärsyttäny semmoset alotukset uuelle postaukselle, joten en sitä ite nyt tee. Haluan kirjoittaa aktiivisesti, mutta tässä tapauksessa halusin kirjoittaa vasta, kun asiat ovat selvinneet. Nyt ne ovat ja oon jo saanut nauttiakin niistä. Näiden kahden ja puolen kuukauden aikana on sattunut ja tapahtunut niiiiin paljon, että en oikeen tiedä ees miten alottaisin.

Alotetaan faktasta, jonka lähes kaikki tän tekstin lukijat luultavasti tietävät jo mun feispuuk ja instagram -päivityksistä. Olen muuttanut. Asun nykyään Long Islandilla, East Hamptonissa. Jouduin siis rematchiin, eli suomeksi sukset meni vähän ristiin mun edellisen hostperheen kanssa. Vaihtoehtoina oli löytää kahen viikon aikana uusi hostperhe tai ostaa lentoliput takasin Suomeen. Löysin uuden hosperheen ja voin kyllä todeta, että tunnen olevani todella onnekas.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin, että en viihdy hostperheeni kotona enkä nauti heidän kanssaan asumisesta niin paljon kuin haluisin ja pitäisi. Olin todella, siis todella uupunut. Muistan kuinka saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja silti olin aamulla aivan poikki. Kaikki energia meni murehtimiseen ja stressaamiseen töitten ohella. Kun ihmiset kuulevat, että jouduin rematchiin, kaikkia tietenkin kiinnostaa, että MIKSI!?!? Noh, monta syytä, joita koitan avata nyt tähän parhaani mukaan.

Mulla oli siinä perheessä siis kaksi hostlasta paimennettavana. Vanhempi oli päivät koulussa ja illat harrastuksissa, että näin jälkikäteen ajateltuna en niin paljoa hänen kanssaan edes kerennyt viettää aikaa kuin oisin toivonut. Ei kuitenkaan mitään ongelmia hänen kanssaa. Nuorempi taas oli vähän haastavampi tapaus. Päivästä toiseen musta alkoi yhä enemmän ja enemmän tuntumaan, ettei hän pidä musta. En vieläkään tiedä mistä tää johtui. Kaikki mitä sanoin tai tein oli väärin. Toisaalta taas, kun lapsista on kyse, niin heidän mielensä muuttuu super nopiaa. Eka huutaa, että en tykkää susta, viiden minuutin päästä kipuamassa syliin ja pyytää leikkimään hänen kanssaan. Tämä seikka oli kuitenkin semmonen, jonka oisin uskonut olla korjattavissa. Lapset vaatii aikaa tottua uuteen aikuiseen talossa, niin kuin me au pairitkin vaaditaan aikaa tottua uuteen elämään siinä kyseisessä talossa.

Toinen asia, josta en pitänyt siinä perheessä työskentelyssä, oli kotitöiden määrä. Kyllä, au pairin työhön kuuluu kaikki kotityöt, jotka kuuluu lastenhoitoon; pyykit, tiskit, kokkaus, jälkien siivoominen yms. Mutta mun kohalla se siellä tarkotti näitä kaikkea myös aikuisten osalta. He olettivat, että laitan heidänkin pyykit ja tiskit ja kokkaan perheillalliset. Ei siinä mittään, jos jotku au pairit tätä tekeekin. Ei tarvi tulla sanomaan, että Enna elä yleistä, kaikkien au pairien työ on niin perhekohtasta. Totta turiset toveri, mutta mulla se ongelma oli, etten tiennyt tästä etukäteen ja alkuun annettiin ymmärtää ihan muuta. Ehkä he sitten vaan hoksasivat, kun olin muutamia kertoja heidän pyykit tehneet avuliaisuuden ja ystävällisyyden nimissä (ilman kiitosta), että niin se tekee ne jatkossakin. Pikkuhiljaa alkoi kyrsimään, mutta ilmeisesti oli huono idea mennä siitä asiallisesti mainitsemaan. Vastaukseksi sain, että en tee tarpeeksi. Et siivoa tarpeeksi, et kokkaa tarpeeksi hyvää ruokaa, et suunnittele tarpeeksi, enkä nää kokonaiskuvaa lapsiperheen arjesta. Tätä litanjaa kuunnellessa yritin pitää sen ystävällisen hymyn naamallani, mitä ne rikkaissa jenkkiperheissä näköjään harrastaa, vaikka kuinka ärsyttäisi ja ottaisi päähän.

Kolmas ja merkittävin asia mulle oli ehottomasti arvostus. En kokenut, että mua arvostettiin siinä perheessä niin au pairina kuin ihmisenäkään. Olin piika joka piti lapset kuosissa. Kaiken vapaa-ajan vietin omassa huoneessani kellarikerroksessa ovi kiinni, ellei joku kaveri ollut siis kysynyt mua jonnekin. Olin siis hyvin kaukana perheenjäsenestä, joka olisin toivonut olla. Joo, niin kuin äitienpäivä postauksessa kerroin hienosta ruokailusta perheen kesken, he kutsuivat mut alkuaikoina mukaan. Sitten se jäi. Ehkä he halusivat alkuun vaan vakuuttaa minulle, että halusivat mun viihtyvän.

Kaikista hulluinta tässä on se, miten asiat voi muuttua niin nopiaa. Alkuun olin oikeesti tosi onnellinen ja oikeesti viihdyin siellä. Alkuhuuman jälkeen näinkin sitten pintaa syvemmälle. En halua yleistää, mutta ainakin siinä naapurustossa rikkaiden perheiden tapa käyttäytyä oli juuri tuollainen. Ollaan todella ystävällisiä ja kaikki rakastavat heitä. Sitten myöhemmin puhutaan pahaa selän takana.

Olin pitempään jo jutellut omien vanhempieni kanssa asiasta. Laitoinkin äitille kerran viestin, että nyt kaipaan äidillisiä neuvoja. Erään skypepuhelun jälkeen päätin, että pakko tälle asialle on jotain tehdä. Olis tullut muuten ihan saakelin pitkä vuosi, jos oisin sitä yksin itkemistä jatkanut pitempäänkin. Soitin LCC:leni ja vuodatin ihan kaiken. Myöhemmin samana päivänä juttelin hostäidin kanssa, jolloin sain tuon aiemmin kirjoittamani shaissen niskaan. "Kotiin" en halunnut sen jälkeen jäädä, vaan menin yökylään Janinalle, edelleenkin mun parhaalle kaverille täällä Jenkeissä. (Janina, if you read this, I want you to know I miss you so so so much<3) Jahkasin asiaa yön yli, mutta totesin, että se mitä kamu sanoi on ihan totta. En tuu olemaan onnellinen siinä perheessä. Seuraavana iltapäivänä menin uudestaan hostäitin puheille ja sanoin, että aion mennä rematchiin. Hän myös totesi sen olevan paras vaihtoehto meille molemmille. No, LCC tuli käymään seuraavana iltana ja kirjoitettiin paperit kuntoon. Mulla alkoi kuumeinen perheen etsintä. Muutaman päivän olin oikeesti valmis pakkaamaan laukut ja tulemaan kotia. Tunsin olevani niin epäonnistunut. Olin aina ennen ajatellut, että vain oikeasti surkeat au pairit joutuu rematchiin, ettei sitä vois mulle ikinä tapahtua. Onneksi kuitenkin päätin yrittää vielä uudessa perheessä. Uusi perhe löytyikin jo kolmen päivän etsinnän jälkeen. Skypetettiin pari kertaa ja viestiteltiin sähköpostitse. Kyselin niin paljon kysymyksiä, kuin ikinä keksin. En halunnut joutua samanlaiseen tilanteeseen uudestaan. Parin päivän juttelujen jälkeen he kysyivät, haluaisinko olla heidän seuraava au pair. Se tuntui musta niin oikealta, joten vastaukseksi he saivat big fat yessin.

Täällä siis ollaan. Äiti, isä, poika 6v, tyttö 3v ja kaksi koiraa. Kotoisa omakotitalo. Paljon enemmän landella, kuin edellinen, siksi ehkä tykkäänkin. Kuukausi ja 10 päivää mennyt, hetkeäkään en ole katunut. Tunnen oikeasti olevani haluttu tänne. Lapset mitä ilmeisimmin tykkää, kuulemma aikuisetkin. Parasta oli, kun tulin lomaviikoltani kotia ja hostisä oli odottamassa mua keittiössä. "Hi Enna! Welcome home!" Koti... Voin sanoa, että tää tuntuu jo nyt enemmän kodilta, kuin aiemman hostperheen koti ikinä. Mää toivon enemmän kun mittää, että saan viettää täällä loput kuukaudet mun au pair -vuodesta.

Elämässä tullee välillä takapakkeja, välillä aivan liikaakin. Oon silti saanut todeta, että se kasvattaa niin paljon. Täytyy sanoa, että onneksi uskalsin lähteä ja hypätä tuntemattomaan. Onhan se ihan tosi pelottavaa, mutta miten sitä muuten ikinä saisi kokea asioita. Jos oisin päättänyt lähteä takasin kotia, oon ihan varma, että just nyt katuisin sitä päätöstä. Mulla on hyvä olla täällä ja se riittää mulle.

P.S. Tekstistä saattoi paistaa pieni vihamielisyys aiempaa hostperhettä kohtaan. Viikon jälkeen muutosta laitoin hostäitille feispuukissa viestiä kysellen kuulumisia ja lähetellen terveisä lapsille. Vastausta en ikinä saanut. Näköjään poistanut mut kavereista. Taitaa jäähä mun lapsille kirjoittama kortti lähettämättä. Toivon heille silti pelkkää hyvää ja onnea uuden au pairin kanssa. Me ei vaan oltu match, toivottavasti uusi au pair on heille sopivampi.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Niin hukassa

Hellurei! Pari viikkoa vierähtäny taas niin nopiaa. En oikeesti tiiä mihin tää aika oikeen mennee täällä. Viikot vaan vierii eteenpäi hirveellä vauhilla. Johtunee ehkä siitä, että arkipäisin ollaan koko ajan melkein menossa lasten kanssa harrastuksiin ja playdateihin, ja sitten torstai iltana huomaa, että aah viikonloppu alkaa taas huomenna! Nyt nää pari viimestä viikonloppua oon viettäny aika tasasesti sekä kavereitten kanssa hengaillen että lahnaillen kotona. Aina jos on jotain pläänejä, niin oon todellaki mukana, tai siis jos joku kysyy. Haluan tehä mahollisimman paljon ja nähdä ihmisiä! Mutta ite oon tosi laiska kysymään ketään, välillä on vaan niin ihanan lepposta maata kotona ja kattoa netflixiä tai youtube-videoita tai skypettää kavereitten ja perheen kanssa. Mutta niin. Tää postaus tulee sisältämään juttuja DC:stä, kun kävin siellä viikon sisään parikin kertaa. Kamerakin tuli mukaan, nii mikäs siinä!


Eka puhutaan toissaviikonlopusta eli hmm kahen viikon takanen lauantai. Mentiin DC:een Janinan, Lisan, Kain ja Clausin kanssa. Mitään ihmeellisiä pläänejä ei ollut, kuhan haluttiin mennä viettään vapaapäivää sinne. Päätettiin sitten mennä eläintarhaan, koska mää en ollut käyny siellä aiemmin ja Lisakaan pitkään aikaan. Täällä tosiaan kaikki tommoset eläintarhat, museot jne on ilmasia! Oli hauska, kun oltiin kävelemässä sinne metrolta ja kysyin muilta, että mulla ei oo kun 10 dollaria käteistä, tarvinko enemmän että paljonko lippu maksaa. Ne katto vaan ihmeissään ja totesi, että ei sun tartte maksaa mittään, sen ku kävelet sisään. Siellä sitten viihdyttiinkkin abaut pari tuntia kierrellen ympäriinsä. Harmi vaan monet eläimet oli jossain pimeissä piiloissaan, koska oli niin kuuma päivä taas vaihteeksi.


Kun koko paikka oli kierretty lähettiin käveleen portille päin, jollon sitten alkoi satamaan. Eikä se tosiaan ollut mikään pikkukuuro...kaikki kastuttiin ihan läpimäriksi. Ja tietenkään kellään ei ollut satikkaa mukana, autossa kylläkin, mutta sielläpä se ei paljoa enää auttanut. Käveltiin metrolle ja mentiin sillä johonkin DC:n osaan syömään, ei mitään hajua mikä sen kaupunginosan nimi oli. Täällä huudit kun meinaa olla vähän Oulua isommat. Sieltä sitten metrolla takasin Viennan pysäkille ja autoilla Herndoniin ja Worldgate centreen leffaan. Ite olin kyllä niin väsynyt, että meinasin nukahtaa koko ajan kesken leffan. (tähän saattoi vaikuttaa se, että siellä teatterissa on just ne tuolit, jotka saa säädettyä lepoasentoon.) Sitten kello olikin jo lähellä puoltayötä, että koti ja oma sänky kutsuivat. Oli ihan mahti päivä!

Toinen DC:n reissu tehtiin viime maanantaina Kain ja Clausin kanssa. Kyllä, maanantai oli vapaapäivä melkein kaikilla au pareilla, koska täällä oli Memorial day. Isänmaallisuus kyllä näkyi tosi paljon, keskusta oli oikeestaan täynnä jenkkilippuja.


Metrolla suunnattiin jälleen isoon kaupunkiin, mutta tätä ennen tapahtui kyllä jotakin, noh nyt kai voi jo sanoa, että hauskaa. Eksyin. Ja pahasti. Aina ennen ollaan lähetty Viennan metropysäkiltä, mutta tuona päivänä päätettiin mennä Restonin pysäkille. En oo siis ennen siellä käynyt. Viileesti laitoin osoitteen gps:sään ja lähin ajeleen. Siinä 20 minuuttia ajeltua huomasin, että oon melkein lentokentällä. No tein u-käännöksen ja gps päivitti reittiä. Hoksasin olevani keskellä viis kaistaista motaria, eikä ramppia sieltä pois näy missään. Aluksi nauratti. Sitten se tyypillinen suomalainen autoilija heräs eloon, joka huutaa kaikille muille autoille, kuinka ne on nii paskoja ihmisiä eikä ossaa ajaa ja muutenki on vaan tiellä. Siellä sitten ajelin motarilla pelkkää suoraa abaut varttitunnin ennen kun ensimmäinen exit tuli vastaan. Kai sanoi mulle, että tuu Tyson cornerin pysäkille, että ne voi oottaa mua siellä. No löysin ensin Tyson gallerin parkin. Väärä paikka. Sieltä suunnistin Tyson cornerin parkkiin. Löyty joo, mutta en tiennyt, että siellä on vissiin kuus parkkihallia eikä mulla ollut hajua missä ite oon sillä hetkellä. Siinä puhelimessa pojat yritti neuvoa, että mee ostoskeskuksen sisään, niin et voi olla löytämättä metro-kylttejä, että seuraat niitä. No ongelma oli se, että en ikinä ennen ollut ollut siellä ostoskeskuksessa ja se oli ihan valtava:D en löytäny oikeesti ulos sieltä... kävelin päästä päähän ja ovi löytyi tottakai kauimmasta nurkasta. Voi sitä onnen määrää, kun näin pari tuttua kasvoa oottamassa mua. 20 minuutin matka muuttukin 1,5 tunnin matkaksi...

Eniveis, päästiin lopulta metroon ja DC:een. Siellä oli tosi iso ja huikee Memorial day -paraati. Katottiin ja kuvailtiin sitä aikamme. Sotilaita, torvisoittajia, tanssijoita, ratsumiehiä ja lippuja tuli koko ajan vaan lisää ja se paraati tuntui musta ainakin ihan loppumattomalta. Kun oltiin seisty siinä aikamme mentiin monumentille ottamaan kuvia. Tämäkin päivä oli btw todella kuuma, soijaa pukkas ihan huolella.




Kuvailujen ja pelleilyjen jälkeen lähettiin ettimään ruokapaikkaa. Käveltiin lopulta Chinatowniin ja siellä niinkin kiinalaiseen ravintolaan, kun Vapiano:D Oli vaan pakko päästä sinne. Mikään ei voita Vapianon pastoja, varsinkin kun tällänen oululainen saa niitä ainoostaan, kun matkustaa Helsinkiin. Jälkkäriksi teki mieli jätskiä, ja yritettiin ettiä jotain kivaa paikkaa, mutta energiat oli sen verran lopussa, että päätettiin vaan mennä metrolla takasin Tyson corneriin. Sieltä löytykin unelma frozen yogurt paikka. Ahettuamme ittemme täyteen jäädytettyä jugurttia päivä alkoi olemaan pulkassa. Huippu päivä tämäkin, lukuunottamatta eksymistä. Toisaalta pitää aatella, että siinäpä sitä oppii. En kuulemma onneks oo ainoo, joka on ihan kuutamolla näin alkuvaiheessa.


lauantai 16. toukokuuta 2015

Lenkillä peurojen kanssa

Heippa ja huomenta. Tänään on lauantaiaamu ja aattelin, että oi ihanaa saan nukkua pitkään. Noh, heräsin sitten 8.43 kun lapset päätti tulla leikkimään tänne kellarikerrokseen. Heillä oli kans pari kaveria yökylässä, joten melutaso oli sen mukanen. Eipä siinä mittään, kiva jos on hauskaa. Eilen pelasin niitten kanssa ulkona aika pitkään. Hypittiin trampalla ja pelattiin futista. Yks lapsista totesi, että kuinka monta vuotta oot pelannu jalkapalloa, kun oot niin hyvä. Olin vaa, että eheh en yhtään. Se kommentti kuitenkin nostatti vähän itsetuntoa, sillä muistan, kuinka lukion liikunnanope kerran sanoi mulle liikkatunnilla, että jos haluat pyrkiä liikunnalle opiskelemaan, niin kannattaa treenata jalkapalloa ja yleensäki pallonkäsittelytaitoja. Tää "oot hyvä" -kommentti tuli kyllä 5-vuotiaan suusta, että...:D Se silti piristi!

Keskiviikkona oli mun ja Yhdysvaltojen kuukausipäivä! Kuinka siirappiselta se kuulostaaki, nii ei, ei tapahtunu mitään ihmeellistä. Päinvastoin keskiviikko oli ihan yli kiireinen ja rankka päivä. Sanoin mun hosttytölle kasin aikaan illalla, että oon niin väsynyt että voisin nukahtaa seisaalteen. Häntä se jostain syystä nauratti kovasti. Tähän ensimmäiseen kuukauteen on mahtunut aivan mahottomasti kaikkea. Henkilökohtasesti musta ei ees tunnu, että olisin jo kuukauden ollut täällä mantereella. Tavallaan tuntuu, että tulin viikko sitten, kun aika mennyt niin nopeasti. Tavallaan kuitenkin hoksaan, että kuukausi jo mennyt, koska niin paljon kerennyt jo näkeä ja kokea. Fiilikset on edelleen tosi hyvät. Joo, rankkoja ja vaikeita päiviäkin on jo mahtunut sekaan, mutta se vaan kertoo tästä todellisuudesta. Au pair -elämä ei todellakaan ole aina pilvilinnoja, vaan se voi käydä rankaksikin. Tunnen kuitenkin olevani onnekas siinä suhteessa, että mun hostperhe on todella ihana ja he auttavat mua parhaansa mukaan. Asiat on siis edelleen todella hyvin, eikä koti-ikävän merkkejä oo havaittavissa. (paitsi että Mikko-veli ja sen tyttöystävä tulee tänne jo 65 yön päästä!!!)

paras aamupala ikinä
nyt ymmärrän miks kaikki hehkutti tätä jo Suomessa

Tää on itseasiassa melko vaikeeta pohtia tälleen taaksepäin, että mitä sitä on oikeen tehnyt täällä. Mun pitäis ehottomasti alkaa kirjottaa päiväkirjaa joka päivä, niin pysyis itekkin paremmin kartalla omista tekemisistä. Ensinnäki oon tehnyt töitä, töitä ja töitä. Vapaa-ajalla oon nähnyt kavereita. Ollaan käyty syömässä maailman parhaassa ravintolassa, pelaamassa yölentopalloa, leffassa, leikkipuistossa, shoppailemassa, mitäs muuta. Viime viikonlopun mun hostvanhemmat oli käymässä Miamissa ja lapset oli yökylässä koko viikonlopun, niin sain olla yksin kotona. Oli tosi ihanaa saada vähän omaa aikaa ja rauhaa. Lauantaina tuli kans pari kaveria kylään, katottiin leffoja, syötiin herkkuja ja temppuiltiin pihalla. Rakastan tätä meiän takapihaa niin paljon, koska se on niin iso!! Mahtuu tekemään vaikka ja mitä. Ja terassilla on parasta ottaa arskaa. Harmi vaan, että paras aurinkoaika on just sillon, kun mulla alkais työt, niin auringonotot jääny toistaseks vielä vähemmälle. Kuuma täällä kuitenki on, 25 celsius asteen molemmin puolin. Siinähän sitä saa olla auringossa, kun leikkii lasten kanssa pihalla tai lenkittää koiraa.


Oon käyny täällä nyt muutamia kertoja lenkillä. Se on ehkä vähän hassua, koska kotona Suomessa en ikinä menny lenkille, ellei ollu pakko (kuulu valmentajan tekemään reeniohjelmaan). Nyt kun en ole vähään aikaan kunnolla reenannu, niin tuntuu vaan että pakko tehdä jotakin, lähen sit vaikka lenkille. Torstaina ajelin vähän kauemmas parempien lenkkimaastojen perässä. Löysin tosi kivan lammen, jonka ympärillä oli mettää ja peltoja ja siellä välissä kiemurteli lenkkipolkuja. En vaa ymmärrä, miksi neki pitää olla asfalttia. Sanonpa vaan, että pitemmällä ajalla mun jalat ja selkä sanoo nou nou sille touhulle... Säikähin kans ehkä eniten ikinä siinä juoksennellessa, kun yhtäkkiä eessä seistä törötti kaks peuraa. Ne ei ollu moksiskaan musta ja jatko vaan matkaansa. Useamman ketun ja yhden pesukarhun oon jo nähnyt, mutta nää oli uusia tuttavuuksia. Taas uusi merkintä Enna luontobongarina -kirjaan. Ja niin, aion todellaki hommata salikortin, toivottavasti saisin sen ens viikolla aikaseks. Oon kans vähän salaa haaveillu, jos löytäisin jonku kentän, missä pääsisin oikeesti juoksee ja hyppelee, tekee yleisurheilujuttuja. Ainoo mahis taitaa olla high schoolien ja collegejen kentät, enkä tiiä onko ne avoimia kaikille esim viikonloppusin. Pitänee rueta selvittää.


Yks asia ressaa ihan suunnattomasti, ajokortti. Mun pitää siis suorittaa täällä ajokoe ja teoriakoe, että saisin sen virallisen Virginian osavaltion ajokortin. Mua pelottaa se teoriakoe vaan aivan suunnattomasti. Johtunee ehkä siitä, että pari vuotta sitten kun Suomessa sain ajokortin, pääsin teoriakokeen vasta toisella läpi ja siitä nyt jääny jotku traumat. Kaikki on sanonu, että se koe on täällä ihan ylihelppo ja lähes kaikki au pairit pääsee sen ekalla läpi, mutta silti!!! Kuumottaa nii palio. Pitäis harjotella siihe kokeeseen ja lukea teoriaa ja opetella liikennemerkkejä. Tuntuu, että oon yrittäny vähä unohtaa koko asian, koska se ahistaa niin paljon. Toisaalta mun pitäis suorittaa se tän kuun loppuun mennessä, että heheh se aika pitäis varata kylllä jo tosi pian...

Tännää suunnitelmissa ois mennä DCeen muutaman kaverin kanssa viettää vapaapäivää. En vielä tarkemmin tiiä mitä tehhään, mutta luotan, että ne tietää:D kiva päivä kuitenki luvassa!! Toivottavasti ei vaan ala satamaan tai ukkostamaan, kun vähä semmosta lupaillu.


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äiti olen täällä maailman toisella puolen

Tänään on äitienpäivä. Se on täällä Jenkeissä ja siellä Suomessa. Äippä, jos ja kun luet tätä tekstiä, niin tää on kirjotettu sua ajatellen.
Kaikki on suurta tai ainakin suurempaa täällä Amerikan mantereelle kuin pikkusessa koti-Suomessa, niin on myös äitienpäivä. Kaupoissa on hyllytolkulla kortteja ja lahjoja äideille, missä kaikissa lukee MOM<3 Olin eilen ulkoiluttamassa koiruutta ja huomasin, että yhen naapurustomme talon pihan asfalttiin oli kirjotettu värikkäillä liiduilla jättikissan kokosilla kirjaimilla happy mother's day! Harmi, kun ei ollut kameraa mukana. Kaikilla oli täksi päiväksi suunnitelmia oman perheensä tai hostperheensä kanssa, yleisimmin tarkoittaen ruokailua sukulaisten kanssa. Määkin sain kutsun mun hostperheen äitienpäivän viettoon. Kun kiitin hostäitiä kutsusta ja sanoin, että tulen enemmän kuin mielelläni, hän alkoi heti puhumaan, että sinne pitää sitten pukeutua hyvin eikä saa olla farkkuja tai lyhkästä hametta tai sortseja tai mekkoa eikä sellaista perus olkaimellista toppia ja mieluiten juhlakengät. Pikkusen kuumotti ja mietin, että nytkö sitä kuulutaan hienoihin piireihin. No löysin onneksi sopivaa päällepantavaa. Mentiin eräälle Country Clubille, se oli niiiin hieno paikka ja ruoka oli tippunu suoraan taivaasta. Tapasin kans mun hostperheen sukulaisia isän puolelta, vanhempia ja sisaruksia ja heidän lapsiaan. Oli todella mukavaa ja kuulemma tuun tapaamaan heitä vielä monia monia kertoja. Ootan sitä tosi innolla! Ihania ihmisiä.

kortteja äitille ja mummulle
Tää päivä ei ollut ensimmäinen äitienpäivä, kun en ole kotona ja kantamassa aamupalatarjotinta äitille sänkyyn. Oli kuitenki tosi kiva onnitella äitiä ja mummua skypen välityksellä. Meillä äitienpäivää on vietetty yleensä aika pienissä merkeissä. Tehdään aamupalaa sänkyyn, annetaan lahjat ja kortit (jotka pienempänä tuli tietenki ite taiteiltua) ja käyään syömässä perheen kesken tai sitten reissu mummulaan. Mutta juuri tuollainen äitienpäivä on ollut tosi mukava ja ilmeisesti äitikin tykännyt. Se kun tahtoo aina olla aika vaatimaton. Olisin kyllä enemmän kun mielelläni viettäny tänään tätä päivää ihan oman äidin kanssa, mutta ei koettu kovin fiksuksi ideaksi lentää toiselle puolelle palloa yhdeksi päiväksi. Äiti, isi ja Mikko, tiiän että vietitte kivan äitienpäivän ilman muaki ja oli kiva olla osa sitä päivää edes tunnin ajan pädin etukameran välityksellä.

 



En osaa sanoa, oonko enemmän äitin vai isin tyttö. Muistan, että joskus kirjotin päiväkirjaan, että oon isin tyttö, mutta joskus että äidin. Ei vaan voi valita kahen tärkeimmän ihmisen väliltä. Pikkutyttönä se äiti varmaan oli kuitenki se number one, mutta vähän isompana isin kanssa tuli vietettyä paljon aikaa urheilun parissa, joka lähensi meitä entisestään. No jokatapauksessa. Murkkuikä meni varmaan suurimmalta osalta tapellessa molempien kanssa, mutta useina hetkinä muistan tarvinneeni sua äiti enemmän kun mitään. Äiti, olit ja oot edelleen se ihminen, jolle kerrotaan kuulumiset koulusta ja reeneistä ja kavereista, jonka kanssa pohditaan mitä vaatetta kannattas pukia, kun sataa räntää ja tuulee (Oulu love you forever), jolle selitän mun tulevaisuudensuunnitelmista, jotka kyllä vaihtuu liian usein, jonka olkapäätä vasten voin itkee aina kun siltä tuntuu, jonka kanssa voin nauraa kun heität sulkapallomailan katolle, joka säheltää ja ressaa ja haluaa tietää missä oon ja kenen kanssa, ja joka aina aattelee muita ennen itteään. Aina en todellakaan ole sulle sitä sanonu, mutta kyllä mää tiiän, että sää haluat  mulle aina vaan parasta. Tuit mua koko ajan tässä au pair jutussakin, kannustit mua lähtemään ja ettimään uusia elämyksiä. Tiiän, että se oli sulle vaikeeta sanoa heippa pitkäksi aikaa, mutta niin se oli mullekin. Et arvaakkaan. Nähään kuitenki muutamien kuukausien päästä, ja aina voit lähettää mulle tekstareita sillä sun antiikkipuhelimellas.


Äiti, oot paras ja silleen. En oo tuntenu koti-ikävää ollenkaan, mutta kyllä noitten korttien ostaminen ja tän tekstin kirjottaminen meinas herättää vähä tunteita. On ikävä, mutta mää kestän sen, niin myös sääki. Hyvää äitienpäivää rakas äpä! <3