sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Opetellaan olemaan

Viikko ja kolme päivää nyt asuttu täällä Virginian osavaltiossa. Tuntuu, että oisin ollu täällä jo paljon kauemmin. Niin paljon kerenny nähä ja tehä viikon aikana. Fiilikset on kyllä huidellu jossain vaalenpunasissa pilvissä. Aina kun joku on kysynyt, että miten on mennyt ja miltä tuntuu olla täällä (miten meni noin niinku omasta mielestä ehehe), vastaan että love it ja oon vaan mielettömän innoissani kaikesta!

Oon ollu tosi onnekas, kun viikon aikana jo tavannut niin paljon uusia ihmisiä. Tän perheen edellinen au pair Johanna oli täällä viikon mun kanssa ja esitteli mut monille hänen ystävilleen ja kavereilleen. On ollu vaikka minkälaista playdatea ja illanistujaisia. Jännitin tooosi paljon, että miten täällä saa kavereita ja miten voin tämmösenä uutena outsiderina mennä vaan porukkaan ja olla, että terppa oon Enna, ollaanko kamuja? Kaikki ovat ottaneet mut aivan ihanasti vastaan ja ollut tosi ystävällisiä ja auttavaisia! Muutaman tytön kanssa ollaan tekstailtu ja nähty joitaki kertoja tän viikon aikana. Kaikkein parasta on, että ihan muutaman sadan metrin päässä asuu sveitsiläinen au pair ja hän vaikuttaa ihan mahtavalta tyypiltä! Niin parasta kun voi vaan soittaa, että hei ookko kotona tuun käymään ja oon siellä parissa minuutissa.
mun auto thih

Tää viikko on mennyt siis täysin totutellessa ja opetellessa uuteen elämäntyyliin ja tän perheen päivärutiineihin. Seurasin Johannaa tän viikon kuin mikäkin koiranpentu, kun hän opetti minulle miten keittiön koneet toimii, mikä on paras ruokakauppa, miten löydän bensa-asemalle, miten ajan automaattivaihteista autoa, miten pitää olla samalla sekä varovainen että röyhkeä liikenteessä, miten maksan luottokortilla kaupassa, mitä lapsille pitää pakata reppuihin kun on baseballia tai uintia tai tanssia, mitä välipalaa lapset tykkää syödä, miten aamuisin valitsen vaatteet lapsille ja autan heitä aamutoimissa, mitä ruokia nuorempi ei saa viedä pre-schoolin evääksi ja mistä vanhempi ei tykkää, milloin lasten on okei pelata wiitä jne jne jne. Aivan tajuttomasti asioita, mitä pitäis muistaa. Jossain väliin oon kerennyt ajatella, että ei saakeli emmää muista! Mutta onneksi se ajatus on mennyt tosi nopeasti ohi. Niin kuin sanoin, oon vaan tosi innoissani! Kyllä, kaikki on uutta ja aivan erilaista kuin kotona Oulussa tai edes Suomessa, mutta sen takiahan mää tänne lähin. Hakemaan uusia kokemuksia ja näkemään maailmaa. Eihän siinä olis edes mittää järkeä, jos täällä vessanpöntöt ois samallaisia kuin Suomessa (koska ne ei ole, ja se on hassua). Asenne ratkaisee tosi paljon, miten täällä pärjää. Oon jutellut muutamien au pairien kanssa, jotka oli yhtä aikaa training schoolilla, että miten niillä on mennyt. Joku sanonut, että tosi rankkaa ja vaikeeta, joku taas, että ihanaa ja parasta. Tottakai ulkoiset tekijät vaikuttaa sun mielialaan ja jaksamiseen, mutta kyllä se olen minä itse, joka loppupeleissä päättää vietänkö elämäni parhaan vuoden vai lähenkö takasin nyhjöttää kotisohvalle ja nauttimaan valmiista suomalaisesta ruokapöydästä (äiti ja isi, teiän ruuat on silti aina parhaita).

Niin kuin kerroin, tekemistä on riittänyt. Johanna vei mua vaikka jos minne, että saisin nähdä ja tehdä mahdollisimman paljon, kun hän oli vielä täällä. En tiedä miten kiittäisin häntä...en vois olla kyllä kiitollisempi hänen avustaan ja vaivannäöstä! Määkin teen kyllä samallai, kun seuraava au pair tulee ja mun on aika lähteä. Mutta niin. Tulin siis viikko sitten perjantaina tänne. Lauantaina suunnattiin heti DCeen, koska siellä oli jonkunlainen hyväntekeväisyys tapahtuma ja ilmainen konsertti, jossa esiintyi tämmösiä pikkunimiä kuin Usher, Train, Martin Garrix, Fall out boy... Voin sanoa, että oli siistiä. Mutta oli myös kuuma!! Reilut 25 astetta lämmintä. Muut päivät ei sitten niin lämpimiä ole ollut. Tiistaina tais olla tornado varoituskin. Joka tapauksessa tässä muutamat kuvat DCstä ja konsertista. (btw jos haluaa mennä meiltä DCeen, täytyy eka mennä autolla metrolle n.15min ja sieltä metrolla DCeen keskustaan noin 30min, eli sinne ei ihan joka päivä viitti mennä).

Tiistaina oli Johannan farewell ja käytiin syömässä noin 20 hengen porukalla. Torstaina suunnattiin samaan paikkaan illalla, että hän näki muutamia ystäviä vielä viimeisen kerran. Perjantaina hengasin Janinan kanssa (se melkein naapurin tyttö au pair) ja lauantaina hänen ja muutaman muun kanssa. Mentiin DCeen yhteen nighclubiin ja se olikin ihan mielenkiintoista. Kuten tiedätte, oon täällä alaikänen, niin mullehan ei holin A. maistunut vaan menin muuten vain mukaan. Huvittavinta oli huomata siinä jonottaessa sisälle, että siellä paikassa on jonkunlainen pukukoodi, koska kaikki tytöt/naiset oli pukeutunu vesirajamekkoihin ja korkeimpiin korkkareihin. Mulle ja parille kaverillehan tästä ei oltu kerrottu, niin meinas vähä kuumottaa seistä jonossa farkut ja konssit jalassa. No sisälle päästiin niiin nou probleemos.
mikään ei saa olla Washingtonissa korkeampi kuin tämä monumentti

Nyt on sunnuntai ilta ja huomenna alkaa mun ensimmäinen oikea työviikko. Jännittää, joo. Ahistaa, no ei pahasti. Pelottaa, ei oikeestaan. Saa nähdä miten menee, pakkaanko ihan väärät eväät lunch boxeihin ja myöhästytäänkö baseball reeneistä, koska en tunne reittiä. Onneks maailma ei siihen kaadu, jos sellasta pääsee tapahtumaan. Tässä koko ajan opetellaan olemaan ja elämään. Parasta on tietää, että en ole yksin ja aina saa ja pitää pyytää apua, jos siltä tuntuu. Mun hostperhe on paras ja uudet kaverit on huippuja. Tästä tää seikkailu alkaa.

P.S Pakko mainita, että tää avoimin mielin oleminen on vaikuttanut jopa mun ruokatottumuksiin. Oisin sanonut, että vihaan sieniä ja parsakaalia, mutta täällä ne on kyllä maistunut! Nää on näitä pikkujuttuja mitä huomaa, ja aina myös naurattaa kun huomaa. Toinen asia pakko myös mainita, kun kuitenkin joku kysyy. Enkku sujuu...noh melkein riittävästi. Välillä tulee ihan jäätäviä sönkkäyskohtauksia ja hävettää, kun en ossaa selittää jotakin ja se siitä hyvästä jutusta, minkä oisin halunnu kertoa:D välillä taas tuntuu, että ymmärrän hyvin ja joku ymmärtää jopa muaki. Joka päivä oppii uusia sanoja. Terkkuja vaa Kastelliin ja enkun opelle, kyllä mää sen arvosanan saan vielä nousemaan, usko pois. Sillai kai, millai muute?

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Perillä!

Täällä ollaan!! Hengissä selvitty ekasta viidestä päivästä. Sanon vaa heti näin alkuun, että tää tuntuu niiiiin epätodelliselta olla täällä. Tässä on jo kerennyt tapahtua vaikka ja mitä, niin jos nyt kerron askel askeleelta näistä päivistä.

Maanantaina koitti siis se kauan odotettu (ja kammoksuttu) lähtöpäivä. Tottakai tapani mukaan jätän kaiken aina viimetippaan, että sai aamulla vielä paniikissa pakata loppuja tavaroita laukkuihin. Lentokentälle mut saattoi äiti, isi, isoveli ja sen tyttöystävä. Näitten ihmisten hyvästely oli paljon vaikeempaa mitä olin aatellu. Siellä vasta tajusin, että ei nähäkkään nyt pitkään aikaan. Itkettiin kaikki yhessä siellä, mutta ehkä se kuuluu asiaan. Nenäliinojen kanssa lensin Helsinkiin ja siellä olikin oottamassa jo toinen suomalainen au pair, Emmi. Lennettiin Helsingistä Tukholmaan ja sieltä New Yorkiin. Oli kyllä ihan tosi kiva, että oli toinenkin suomalainen au pair siinä matkassa! Lennot ois ollu kyllä tooosi pitkiä, jos ei olis voinu höpötellä ja panikoida yhessä.

Laskeuduttiin JFK:n lentokentälle paikallista aikaa kaheksan maissa illalla, mutta jouduttiin odottamaan siellä melkein kolme tuntia, koska, no, tuli pari muuttujaa matkaan. Ensin ei löydetty meidän kuskia, joka vei meidät koululle. Kuskin löydyttyä jouduttiinkin odottamaan vielä noin kymmentä au pairia, en tiiä oliko niiden lento myöhässä vai mitä. Päästiin sitten lopulta lähtemään 11 maissa illalla kohti Long Islandia ja au pair training schoolia. Matkaa sinne oli reilu tunti. Koululla saatiin kaikenmaailman ohjeita ja iltapalaa (jääkaappi kirjaimellisesti täynnä pizzaa) ennen kun päästiin huoneisiin nukkumaan. Sillon meinas jo väsyttää, kun oli valvonu sen 25 tuntia, ja oli ihana tajuta, että herätys on viiden tunnin päästä...

Tiistai ja keskiviikko menikin kokonaan oppitunneilla istuen. Meidät jaettiin hostperheen asuinpaikan mukaan luokkiin, joissa sitten oltiin koulun ajan. Saatiin preppausta ja valmennusta ja opetusta ja ohjeistusta au pairina olemiseen. Saatiin paljon tietoa myös USAn lakijutuista ja täällä autolla
ajamisesta. Torstai aamulla oli vielä ensiapukurssi.

Torstai iltapäivää oli kauan odotettu, koska New York City tour! Voin vaa sanoa, että huhhuh mikä mesta... Eka kierreltiin bussilla ympäri NYCiä ja päästin välillä ulos ottamaan kuvia ja ostamaan streetruokaa. Ilta oli sitten vapaa-aikaa, jonka kaikki käytti luonnollisesti miten tykkäs. Mää hengasin tän tourin ajan erään tanskalaisen tytön kanssa ja kerettiin nähä kyllä vaikka ja mitä. Eka mentiin Rockefeller centerii, se on siis yksi korkeimmista pilvenpiirtäjistä NYCissä ja sillä on myös todella pitkä historia, jota en ala kylläkään tähän selittämään (koska en osaa). Nimensä mukaan mentiin top of the rockiin, eli 70. kerrokseen. Sieltä näki koko kaupungin. Aivan kreisiä!

Pilvenpiirtäjän katolla hengailun jälkeen lähettiin kierteleen katuja ja toki suuntana oli teeveestä tuttu Time square. Oihan se ihan mieletön!! Kuljin siellä leuka viistäen maata kun mikäkin turisti, vaikka sitähän mää just olinkin. Sitä tunnetta en osaa edes sanoilla selittää, kuvia sitten senkin edestä.

Ilta alkoi hämärtymään ja jatkettiin kiertelyä kunnes piti mennä busseille takasin. By the way, kohtaamispaikka oli Empire state buildingin juurella, että juu. Oli siinä pieni oululaistyttö ihmeissään.

Lyhyen yön jälkeen koitti kuumotuspäivä. Lähtöpäivä NYCistä ja matkustus isäntäperheiden luokse. Tänne suuntaan muuttaneet mentiin samalla bussilla ja matka kestikin sitten sen yli seittemän tuntia... Ruuhkat oli ilmeisesti melkoset, mutta kyllä kuskikin vaikutti juuri sellaiselta lopen_ kyllästynyt_elämäänsä -ihmiseltä. Liekkö vaikuttanut asiaan. Bussipysäkillä mua oli vastassa hostäiti ja -tyttö. Jännitti ihan hirveesti, kun vihdoinki tapas heidät! Tytöllä ojensi mulle ihanan kukkakimpun samalla, kun he toivottivat mut tervetulleeksi. Ajeltiin sitten heidän kotia, jossa odottivat hostisä, -poika ja heidän nykyinen au pairinsa Johanna. Oli niin ihana nähdä heidät kaikki vihdoinkin kasvotusten, kun niin pitkään jutellut sähköpostilla, feispuukissa ja skypessä. Ilta meni ulkona koirien kanssa leikkimisen, trampoliinilla hyppimisen, dinnerin syömisen ja Suomi-lahjojen tutkimisen (ja maistelun) merkeissä. Perhe vaikuttaa aivan yhtä ihanalta, mitä ajattelinkin ja millaisen käsityksen sain heistä tietokoneen välityksellä!

Loppuun pakko vielä sanoa, että tämä näitten talo on valtava. Sanoin äidille puhelimessa, että varmaan kolme kertaa meidän Oulu-kodin kokonen. Enkä ole ikinä nähnyt näin isoa sänkyä, mikä mulla on mun huoneessa. Tai ehkä nähnyt, mutta päässyt todellakaan heittämään kuperkeikkoja ja nukkumaan. Kuvia huoneesta sitten myöhemmin.

Sen kyllä huomaa, kun on onnellinen. Ihminen muuttuu niin erilaiseksi. Itestäni oon huomannut näitä piirteitä nyt muutamana päivänä, mutta erityisesti tänään. Aivan ihana uusi naapurusto, uusi koti, uusi perhe. En voisi parempaa toivoa. Toivottavasti kakki menee jatkossakin yhtä hyvin, ja uskon kyllä todella vahvasti, että menee!

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ensimmäinen!

Mulla tulee ikävä omaa huonetta ja kaikkia valokuvia seinällä.
Tulee ikävä punasta jopoa ja kesän pyöräretkiä. 
Tulee ikävä lähipuistoa, jossa ei ikinä edes leiki lapsia, mutta se onki mun paikka.
Tulee ikävä Fazerin sinistä ja Jenkki sweetmint purkkaa.
Tulee ikävä Salkkareita.
Tulee ikävä isoja lumikinoksia (oikeestikkin). Mutta loskaa ei tule.
Tulee ikävä joulupukkia, vaikka se ei meillä kotona enää ole kymmeneen vuoteen käynytkään.
Tulee ikävä meidän kesämökkiä ja ihanaa Oulujärveä.
Tulee ikävä saunaa.
Tulee ikävä mun valmennettavia, joista kasvaa vielä huippu-urheilijoita.
Tulee ikävä teatterikamuja ja näyttelemistä.
Tulee ikävä ystäviä, jotka on maailman parhaita.
Tulee ikävä mummua ja muita sukulaisia.
Tulee ikävä veljeä ja sen ihanaa tyttöystävää.
Tulee ikävä äitiä ja isiä.

Identiteettikriisi. Suomi vai USA
Eli siis! Olen Enna, 20-vuotias urheilu- ja teatterihullu oululainen. Huomenna alkaa uusi seikkailu mun elämässä, kun lähden au pairiksi Jenkkeihin. Muutan sellaiseen paikkaan kuin Oak Hill, joka on noin 30 minuutin matkan päässä Washington D.C:stä. Mun hostperheenä odottaa äiti, isä, 8-vuotias poika, 5-vuotias tyttö ja pieni koira. Juttelin hostäidin kanssa tästä blogista ja sovimme, että heidän nimiään en tule julkaisemaan täällä, ihan vain lasten vuoksi. Mutta ei anneta sen häiritä ollenkaan! Täällä blogissa tulen kertomaan elämästäni au pairina toisella puolella maailmaa ja oon varma, että sitä kertomista riittää. Oon pitkään lukenut paljon erilaisia blogeja ja haaveillutkin omasta. Ajattelin aina, että olisipa kiva kirjoittaa omaa blogia, mutta ääh ei ketään kiinnosta mun tavallinen elämä:D mutta nytpä onkin jotain erilaista, niin tässä tämä nyt on (kiitos paljon Emmi avusta)! Koska tämä on ensimmäinen blogini, antakaa anteeksi tylsät ulkoasut tai hienojen muokkauksien puuttuminen. Minut tuntevat kyllä tietää, että oon aika tekniikanihmelapsi.

Pakkaukset alkaa olemaan jo aika valmiina, mutta siltikin tuntuu, että en edes ymmärrä muuttavani vuodeksi ulkomaille. Ehkä sen tajuaa sitten paikan päällä. Tätä on kuitenkin niin kauan odotettu, että en voisi enempää olla innoissani! Samalla tietenkin haikeeta jättää kaikki läheiset, mutta se on vain näkemiin, ei hyvästi.

Seuraavan kerran kirjoitan luultavasti sitten, kun oon päässyt jo uuteen kotiini! Vietän ensimmäiset viisi päivää New Yorkissa au pair training schoolilla ja luulen, että siellä ei ole kovinkaan aikaa kirjoittaa (ainakin lukujärjestyksestä päätellen)... Joten, palaillaan sitten Atlantin toisella puolella! So exciteeed!