Velipoika ja Minni Hiiri

Vihdoin saan julkasta tän postauksen!! Oottelin, että sain lisää kuvia ja nyt niitä tuleeki sitten edellisenki kirjotuksen eestä, kun sillon en mitään kuvia julkassut. Vietin siis toissa viikolla mun ensimmäisen lomaviikon (au pairit saa pitää tän vuoden aikana kaksi palkallista lomaviikkoa) Floridassa, Orlandossa mun isoveljen Mikon ja hänen tyttöystävänsä Reetan kanssa. He olivat täällä Jenkeissä lomailemassa kolme viikkoa. Ensimmäisen viikon he olivat New York Cityssä Manhattanilla, sen jälkeen kolme yötä täällä East Hamptonissa mun tykönä, muutaman yön Washington D.C:ssä ja viimesen viikon tuolla Orlandossa. Pikku reissun tyypit tosiaan tekivät. Aika siistiä, jos multa kysytään. Olivat mitä ilmeisimmin nauttineet kovasti ja niin nautin minäki, kun sain nähdä velipoikaa ja parasta mahollista vaimoehokasta melkeen neljän kuukauden jälkeen!!

Mun loma alkoi siis lauantaina ja ensimmäiset kaksi päivää olin NYC:ssä tanskalaisen au pair -kaverini Simonen kanssa. Vietin NYC:ssä kans yhden päivän lukiokaverini Iran kanssa paluumatkalla Floridasta. Näistä päivistä aattelin tehdä ihan oman postauksen, joten niistä myöhemmin. Nyt keskitytään vaan palmuihin Floridassa! (btw, jos olis mahollista, istuttaisin palmun mun tulevaisuuden kodin takapihalle, koska yksinkertasesti palmut on vaan parhaita. Jännä miten puulajike saa mielen niin paljon piristymään.)

Lento Orlandoon lähti siis maanantai aamuna kasin aikaan JFK:n jäätävän isolta lentokentältä. Lentoa edeltävän yön vietin tosiaan tuolla kyseisellä kentällä istuen ja torkkuen, koska olin pihi enkä halunnut maksaa toista yötä hostellista muutaman hassun yötunnin takia. Kokemus sinänsä tämäkin... Nukkumatin hiekkojen kanssa selvisin kuitenkin koneeseen ja vajaan kolmen tunnin matka menikin tosi nopiaa siinä nukkuessa. Jostain syystä vieruspaikalle sattu kuitenkin taas semmonen Dressmannin XXL -mallistoon sopiva mies, että tilaa ei ainakaan liikaa ollut. Nooh, hänellä oli varmaan jokatapauksessa tukalammat oltavat, kuin mulla, niin en valita. Mikko ja Reetta olivat tulleet Orlandoon ja pari päivää aiemmin, joten he hakivat mut vuokra-autolla lentokentältä. Oli muuten hyvä auto!! Täysin palveli tarpeitamme niillä kolmella ovella. En oo ikinä ennen nähnyt kolmiovista autoa?? Oli se vuokraaja kuulemma yrittänyt vuokrata isompaa ja kalliimpaa autoa, mutta mitäpä me sellasella.

Lentokentältä ajettiin suoraan yhteen kauppakeskukseen tuhlaamaan rahoja kiinalais sapuskaan, Starbucksiin ja vähän shoppailuihin. Hotelliin pääs tosiaan kirjautumaan vasta iltapäivällä, niin jossakin se aika piti kuluttaa. Ekaan päivään ei muuta ihmeellistä sisältynyt, kun _huikeen_ hotellihuoneen ihastelua ja Targetissa käynti. Target on tosiaan jenkkiläinen versio sanottaisiinko Suomen Cittarista tai Anttilasta.

Tiistaina oli piitsipäivä. Meiän hotelli sijaitsi siis Orlandossa semmosessa paikassa kun Kissimmee. Haluttiin kiertää vähän muitakin huudeja ja ajettiin sitten noin tunnin matka rannalle paikkaan nimeltä Cape Canaveral. Oli aivan ihana paikka!! Piitsi ihan unelma, pitkä ranta valkoista hiekkaa ja kivat aallot taas vaihteeksi Atlantilla. Oli myös ihan törkeen kuuma... Velipoika kyllästyikin aika nopiaa ja lähti hakemaan meille ruokaa, kun me Reetan kanssa jäätiin rillaamaan itteämme. Siinäpä se päivä meni, illalla taas Target-reissu.

Keskiviikkona hengattiin hotellin poolilla, kierreltiin turistikauppoja ettien tuliaisia, syötiin dinneriä yhessä tähän asti parhaimmassa ja halvimmassa ravintolassa täällä Jenkkien maalla ja pelattiin kierros minigolfia (jonka Minnit voitti).

Torstai olikin sitten mun yks kauan odotetuimpia päiviä. Nimittäin oli aika kokea Disney World!!! Se on niin jännä kuinka tollanen ympäristö saa kaikki lapsuusmuistot pintaan ja tuntemaan ne kaikki ihanat hetket uudestaan Disney-leffojen parissa. Muistan kuinka pienenä sitä haaveili vaan pääsemisestä tuonne. Aina kun näki kaikkia kuvia ja mainoksia Disney Worldista olis sinne pitäny päästä. Luultavasti sillon 10-15 vuotta nuorempana olisin kuollut onnesta tuon päivän aikana, mutta kyllä se nytten näin vanhana aikuisenakin oli ihan huikee kokemus!! En yhtään ihmettele miten tuommonen teemapuisto saa kerättyä niin paljon kävijöitä. Mahtava paikka, todella vaikee sanoin kuvailla. Menkää ja kokekaa, ette tule katumaan!!!! Valittiin kyllä ehkä huonoin, nimittäin kuumin päivä mennä tuonne. Kyllähän sinne meinas läkähtyä, varsinkin kun ihmisiä ja kävelemistä riitti. Piti vain pitää huoli, että pidetään välillä huilitaukoja varjossa, juodaan vettä ja syödään eväitä, niin no problemos. Oltiin tosiaan varauduttu hyvin eväillä ja muilla, kun tommosen maailman kokosen puiston tapaan kaikki on ihan saakelin kallista. Vesipullojakin yritin täyttää hanasta, mutta Mikon sanoin se vesi maistui ihan vessanpöntöltä, joten se siitä. Uhrattiin sitten neljä dollaria litran vesipulloon. Ainiin, jos mietitte paljonko tuo koko lysti kustansi, käykää tsekkaan Disney Worldin nettisivut. Todella suolanen hinta, että en viittis ees äänen tässä sanoa. Mun mielestä oli kuitenkin joka pennin arvonen, koska onhan tuo nyt tommonen once in a lifetime -kokemus.

Vika päivä perjantai meni taas shoppaillessa. Minut paremmin tuntevat tietää, etten tosiaan ole mikkään shoppailuintoilija. Shoppailen tosi harvoin, mutta sillon kun sitä teen niin rahaaa palaaa aaha aaha eeoo, niinku Kristal laulais. Mukaan tarttui paitaa, kenkää ja laukkua. Tosiaan, minä joka oon aina tykänny kulkea kollarit ja reinot jalassa sekä reppu selässä, menin ja ostin sen kuuluisan MK-laukun...:D Ihan tosissaan oon sitä pitempään jo harkinnut, mutta nyt vasta uskalsin, kun oli kivassa alessakin sopivasti. Kuulutaanpa nyt sitten hienojen leidien sakkiin.

Lauantaina meillä lähtikin lennot takas NYC:iin taas siinä kasin aikaan aamusta. Herätys tosin oli jo varttia vaille viisi, kun piti se kolmiovinen autokin vielä samana aamuna tankata ja palauttaa. Erittäin haikein mielin jätettiin Orlando ja meiän rakas hotellihuone. Huoneesta piti vielä sen verran mainita, että check inniä tehdessä virkailija kysyi meiltä, oisko meillä mittään toiveita huoneen sijainnin suhteen. No Mikko oli vähän googletellu ja lukenu, että siitä hotellista vois nähdä Disneyn kuuluisat ilotulitulikset iltasin. Saatiin huone sitten 9. kerroksesta ja joka ilta kympin hujakoilla nautittiin rakettishowsta meiän parvekkeelta. Oli muuten isoimmat raketit, mitä ikinä nähny. Hotellille arvosanaksi antasinkin näin suomiteini-kielellä viis kautta viis. 21 rakennusta (meillä huone kaikkein uusimmassa) ja kuus poolia. Not bad.

Lauantai-aamua olin kans jollain tapaa pelännyt. Heipat ja hyvästit Oulun lentokentällä sillon huhtikuussa oli sellanen vesiputous, mitä en kovin usein haluais uuestaan kokea. No taas piti heipat sanoa Mikolle ja Reetalle ainakin kaheksaksi kuukaudeksi. Nopiat halit siinä kerkes vaihtaa ja itkut tirauttaa, kun piti kiiruhtaa jo turvatarkastukseen. Mää lensin siis eri lennolla NYC:iin, koska varasin lennot niin paljon myöhemmin.

Täytyy sanoa, että oli kyllä aivan ihana reissu enkä tuu ikinä unohtamaan meiän peeloiluja sähkökärryillä tai "Welcome to wallgreens" ja "pakko ottaa" -lausahduksia, joka ikisessä välissä mihin ne vaan pysty tunkemaan. Kiitti Micke ja Retu, ootte best<3

Rematch

Elokuu. Tosi tosi monet au pairit ovat sanoneet mulle täällä, että "sun au pair -vuosi tulee menemää nii nopiaa ettet tajuakkaa!" Vastauksena oon heille vaan vähän huvittuneesti hymähellyt, että let's see. No nytte tosiaan on elokuun puoliväli ja viime blogiteksti on toukokuun puolelta. Ei, en ala tässä nyt pahottelemaan blogihiljaisuutta ja lupailemaan, että aktivoidun nyt kirjoittajana. Jos totta puhutaan, mua on aina ärsyttäny semmoset alotukset uuelle postaukselle, joten en sitä ite nyt tee. Haluan kirjoittaa aktiivisesti, mutta tässä tapauksessa halusin kirjoittaa vasta, kun asiat ovat selvinneet. Nyt ne ovat ja oon jo saanut nauttiakin niistä. Näiden kahden ja puolen kuukauden aikana on sattunut ja tapahtunut niiiiin paljon, että en oikeen tiedä ees miten alottaisin.

Alotetaan faktasta, jonka lähes kaikki tän tekstin lukijat luultavasti tietävät jo mun feispuuk ja instagram -päivityksistä. Olen muuttanut. Asun nykyään Long Islandilla, East Hamptonissa. Jouduin siis rematchiin, eli suomeksi sukset meni vähän ristiin mun edellisen hostperheen kanssa. Vaihtoehtoina oli löytää kahen viikon aikana uusi hostperhe tai ostaa lentoliput takasin Suomeen. Löysin uuden hosperheen ja voin kyllä todeta, että tunnen olevani todella onnekas.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin, että en viihdy hostperheeni kotona enkä nauti heidän kanssaan asumisesta niin paljon kuin haluisin ja pitäisi. Olin todella, siis todella uupunut. Muistan kuinka saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja silti olin aamulla aivan poikki. Kaikki energia meni murehtimiseen ja stressaamiseen töitten ohella. Kun ihmiset kuulevat, että jouduin rematchiin, kaikkia tietenkin kiinnostaa, että MIKSI!?!? Noh, monta syytä, joita koitan avata nyt tähän parhaani mukaan.

Mulla oli siinä perheessä siis kaksi hostlasta paimennettavana. Vanhempi oli päivät koulussa ja illat harrastuksissa, että näin jälkikäteen ajateltuna en niin paljoa hänen kanssaan edes kerennyt viettää aikaa kuin oisin toivonut. Ei kuitenkaan mitään ongelmia hänen kanssaa. Nuorempi taas oli vähän haastavampi tapaus. Päivästä toiseen musta alkoi yhä enemmän ja enemmän tuntumaan, ettei hän pidä musta. En vieläkään tiedä mistä tää johtui. Kaikki mitä sanoin tai tein oli väärin. Toisaalta taas, kun lapsista on kyse, niin heidän mielensä muuttuu super nopiaa. Eka huutaa, että en tykkää susta, viiden minuutin päästä kipuamassa syliin ja pyytää leikkimään hänen kanssaan. Tämä seikka oli kuitenkin semmonen, jonka oisin uskonut olla korjattavissa. Lapset vaatii aikaa tottua uuteen aikuiseen talossa, niin kuin me au pairitkin vaaditaan aikaa tottua uuteen elämään siinä kyseisessä talossa.

Toinen asia, josta en pitänyt siinä perheessä työskentelyssä, oli kotitöiden määrä. Kyllä, au pairin työhön kuuluu kaikki kotityöt, jotka kuuluu lastenhoitoon; pyykit, tiskit, kokkaus, jälkien siivoominen yms. Mutta mun kohalla se siellä tarkotti näitä kaikkea myös aikuisten osalta. He olettivat, että laitan heidänkin pyykit ja tiskit ja kokkaan perheillalliset. Ei siinä mittään, jos jotku au pairit tätä tekeekin. Ei tarvi tulla sanomaan, että Enna elä yleistä, kaikkien au pairien työ on niin perhekohtasta. Totta turiset toveri, mutta mulla se ongelma oli, etten tiennyt tästä etukäteen ja alkuun annettiin ymmärtää ihan muuta. Ehkä he sitten vaan hoksasivat, kun olin muutamia kertoja heidän pyykit tehneet avuliaisuuden ja ystävällisyyden nimissä (ilman kiitosta), että niin se tekee ne jatkossakin. Pikkuhiljaa alkoi kyrsimään, mutta ilmeisesti oli huono idea mennä siitä asiallisesti mainitsemaan. Vastaukseksi sain, että en tee tarpeeksi. Et siivoa tarpeeksi, et kokkaa tarpeeksi hyvää ruokaa, et suunnittele tarpeeksi, enkä nää kokonaiskuvaa lapsiperheen arjesta. Tätä litanjaa kuunnellessa yritin pitää sen ystävällisen hymyn naamallani, mitä ne rikkaissa jenkkiperheissä näköjään harrastaa, vaikka kuinka ärsyttäisi ja ottaisi päähän.

Kolmas ja merkittävin asia mulle oli ehottomasti arvostus. En kokenut, että mua arvostettiin siinä perheessä niin au pairina kuin ihmisenäkään. Olin piika joka piti lapset kuosissa. Kaiken vapaa-ajan vietin omassa huoneessani kellarikerroksessa ovi kiinni, ellei joku kaveri ollut siis kysynyt mua jonnekin. Olin siis hyvin kaukana perheenjäsenestä, joka olisin toivonut olla. Joo, niin kuin äitienpäivä postauksessa kerroin hienosta ruokailusta perheen kesken, he kutsuivat mut alkuaikoina mukaan. Sitten se jäi. Ehkä he halusivat alkuun vaan vakuuttaa minulle, että halusivat mun viihtyvän.

Kaikista hulluinta tässä on se, miten asiat voi muuttua niin nopiaa. Alkuun olin oikeesti tosi onnellinen ja oikeesti viihdyin siellä. Alkuhuuman jälkeen näinkin sitten pintaa syvemmälle. En halua yleistää, mutta ainakin siinä naapurustossa rikkaiden perheiden tapa käyttäytyä oli juuri tuollainen. Ollaan todella ystävällisiä ja kaikki rakastavat heitä. Sitten myöhemmin puhutaan pahaa selän takana.

Olin pitempään jo jutellut omien vanhempieni kanssa asiasta. Laitoinkin äitille kerran viestin, että nyt kaipaan äidillisiä neuvoja. Erään skypepuhelun jälkeen päätin, että pakko tälle asialle on jotain tehdä. Olis tullut muuten ihan saakelin pitkä vuosi, jos oisin sitä yksin itkemistä jatkanut pitempäänkin. Soitin LCC:leni ja vuodatin ihan kaiken. Myöhemmin samana päivänä juttelin hostäidin kanssa, jolloin sain tuon aiemmin kirjoittamani shaissen niskaan. "Kotiin" en halunnut sen jälkeen jäädä, vaan menin yökylään Janinalle, edelleenkin mun parhaalle kaverille täällä Jenkeissä. (Janina, if you read this, I want you to know I miss you so so so much<3) Jahkasin asiaa yön yli, mutta totesin, että se mitä kamu sanoi on ihan totta. En tuu olemaan onnellinen siinä perheessä. Seuraavana iltapäivänä menin uudestaan hostäitin puheille ja sanoin, että aion mennä rematchiin. Hän myös totesi sen olevan paras vaihtoehto meille molemmille. No, LCC tuli käymään seuraavana iltana ja kirjoitettiin paperit kuntoon. Mulla alkoi kuumeinen perheen etsintä. Muutaman päivän olin oikeesti valmis pakkaamaan laukut ja tulemaan kotia. Tunsin olevani niin epäonnistunut. Olin aina ennen ajatellut, että vain oikeasti surkeat au pairit joutuu rematchiin, ettei sitä vois mulle ikinä tapahtua. Onneksi kuitenkin päätin yrittää vielä uudessa perheessä. Uusi perhe löytyikin jo kolmen päivän etsinnän jälkeen. Skypetettiin pari kertaa ja viestiteltiin sähköpostitse. Kyselin niin paljon kysymyksiä, kuin ikinä keksin. En halunnut joutua samanlaiseen tilanteeseen uudestaan. Parin päivän juttelujen jälkeen he kysyivät, haluaisinko olla heidän seuraava au pair. Se tuntui musta niin oikealta, joten vastaukseksi he saivat big fat yessin.

Täällä siis ollaan. Äiti, isä, poika 6v, tyttö 3v ja kaksi koiraa. Kotoisa omakotitalo. Paljon enemmän landella, kuin edellinen, siksi ehkä tykkäänkin. Kuukausi ja 10 päivää mennyt, hetkeäkään en ole katunut. Tunnen oikeasti olevani haluttu tänne. Lapset mitä ilmeisimmin tykkää, kuulemma aikuisetkin. Parasta oli, kun tulin lomaviikoltani kotia ja hostisä oli odottamassa mua keittiössä. "Hi Enna! Welcome home!" Koti... Voin sanoa, että tää tuntuu jo nyt enemmän kodilta, kuin aiemman hostperheen koti ikinä. Mää toivon enemmän kun mittää, että saan viettää täällä loput kuukaudet mun au pair -vuodesta.

Elämässä tullee välillä takapakkeja, välillä aivan liikaakin. Oon silti saanut todeta, että se kasvattaa niin paljon. Täytyy sanoa, että onneksi uskalsin lähteä ja hypätä tuntemattomaan. Onhan se ihan tosi pelottavaa, mutta miten sitä muuten ikinä saisi kokea asioita. Jos oisin päättänyt lähteä takasin kotia, oon ihan varma, että just nyt katuisin sitä päätöstä. Mulla on hyvä olla täällä ja se riittää mulle.

P.S. Tekstistä saattoi paistaa pieni vihamielisyys aiempaa hostperhettä kohtaan. Viikon jälkeen muutosta laitoin hostäitille feispuukissa viestiä kysellen kuulumisia ja lähetellen terveisä lapsille. Vastausta en ikinä saanut. Näköjään poistanut mut kavereista. Taitaa jäähä mun lapsille kirjoittama kortti lähettämättä. Toivon heille silti pelkkää hyvää ja onnea uuden au pairin kanssa. Me ei vaan oltu match, toivottavasti uusi au pair on heille sopivampi.