Huomenna tullee kolme kuukautta täyteen täällä Long Islandilla ja tässä perheessä. Anteeks mitä... kolme??? Siis näin jälkikäteen aateltuna aina huomaa, kuinka nopiaa aika oikeesti meneekin. Toki niitäkin päiviä välissä on, kun lasken tunteja ja viimesellä puolella tunnilla minuutteja, että päivä ois ohi ja pääsis rojahtamaan omaan sänkyyn ja laittamaan youtube videot tulille. Alle parin viikon päästä on myös meiän puolivuotis päivä Jenkkien maan kanssa! En oikeen tiiä mitä siitä pitäs aatella. Toisaalta aattelen, että puolet jo menny ja ennää saman verran jälellä, että meen takas kotia ja saan nähä kaikki kaverit ja perheen ja muut läheiset. Toisaalta taas... vähän ehkä pelottaa, että menneekö aika liiankin nopiaa. Kerkeenkö kokea niin paljon kuin haluaisin seuraavien vaan kuuen kuukauen aikana? Tarvisinko mää lisäaikaa? Musta tuntuu, että mun mielipide kotiinpaluun suhteen muuttuu joka päivä ja monta kertaa päivässä. Tämän perheen luona on vaan niin hyvä olla, että tuntuu nyt jo ikävältä aatella, että niin vähän aikaa enää jälellä. Sitten kuitenkin muistan ne kaikki ihanat viestit ja videot, joita saan Suomesta läheisiltä, missä ne kertoo ikävöivänsä mua ja oottavansa, että tuun kotia.
Tosiaan, kolme kuukautta oltu nyt tän perheen messissä ja voin sanoa, että hyvin pyyhkii! Tuntuu tosi hassulta, että pelkäsin sillon rematchin aikoihin, että tuunko löytämään ikinä hyvää perhettä tai perhettä ollenkaan. No tää on parempi kun hyvä. Oon niin kotona täällä, kun olla jo voi. Esimerkkinä edellisessä perheessä en ikinä ois voinu kuvitella mennä keittiöön meikittömänä yökkärit päällä tai edes nostaa jalkoja sohvalle. Täällä voin olla just sellanen kun oon, eikä tartte esittää mittää hienohelmaa. Ihan parasta, kun voin pitää Niken shortseja miettimättä, että mitähän nuo hostvanhemmat aattelee. Tai illalla voin hengata hostvanhempien kanssa olkkarissa lahnaten sohvalla. Lapsetkin ovat hyväksyneet mut niin hyvin tänne! Niitten kaa on niin kiva touhuta, ehkä just siks, kun he näyttävät mulle, että hekin haluavat viettää mun kanssa aikaa. Toki hankaliakin hetkiä mahtuu arkeen, mutta sehän kuuluu asiaan. Tulin ihan yliväsyneenä Chicagon reissulta kotia päällimmäisinä ajatuksina vaan saada ruokaa, päästä suihkuun ja nukkumaan. Vastassa ovella olivatkin sitten nämä lapsoset, joita en ollu nähny viiteen päivään. Piti sitten sitä suihkuun menoa ja lounastamista vähän viivyttää, että he saivat kertoa kaiken reissustaan ja näyttää uusia lelujaan yms. Fyysisesti ihan rättipoikki ihminen silti sai hymyn huulille, kun oli tuommonen vastaanotto oottamassa kotona.
Tuntuu ihan oudolta ajatukselta, että vielä kolme kuukautta takaperin elin toisessa osavaltiossa aivan eri ihmisten ympärillä. Ihan kun se ois ollu joku aivan toinen elämä, mitä nyt elän. Virginiaa en alueena niinkään kaipaa. Olihan siellä enemmän elämää, mutta ei se oo se tärkein juttu. Ainoo asia, mitä sieltä oikeesti ikävöin on kaverit. Sen kahen ja puolen kuukauden aikana sain niin paljon ihania kavereita ja muutaman oikeen ystävänki, joiden kanssa ollaan edelleen paljon yhteyksissä. Oikeestaan kaikki heistä ovat palanneet jo takas kotimaahansa tai vaihtaneet perhettä eri puolille Jenkkejä, niin ei haittaa etten itekkään ole ennää Virginiassa. Okei, pakko myöntää, että kaipaan myös ihan hirveesti sen mun edellisen perheen koiraa! Se oli aivan mun vauva. Nukku aina mun sängyssäkin. Se ei ikinä karannu ja juossu ulos, mutta mun lähtöpäivänä se seuras mun pakkailuja koko ajan vieressä ja kun ite olin jo ulkona kävelemässä autolle, tämä karkaa lasten jalkojen välistä ulos hyppimään mua vasten. Ihan ku se ois yrittäny sanoa, että elä lähe. Onneks näilläkin on täällä kaks koiraa, mutta nää ei oikeen oo mittää sylikoiria. Usiamman kymmenen kilon painoset labbikset ei oikeen mahu sohvalle mun viereen. Oon niitä muutamia kertoja käyttäny lenkillä ja ohan nää aika sulosia otuksia. Nää alkaa olemaan vaan jo niin vanhoja (11 ja 9 -vuotiaat), että se väkisinkin näkyy. Baileyllä riittäis energiaa, mutta vähän alkaa vaivoja olemaan. Dakota taas on ehkä laiskin koira, jonka ikinä oon nähnyt. Lempipuuhat: nukkuminen ja uuen torkkupaikan ettiminen.
Täällä oon hengannut vapaa-ajallakin tosi paljon vaan kotona ja tän perheen kanssa. Jotenkin mulla se sosialistuminen (kesti kauan miettiä tota sanaa, en tiiä onko ees suomea heh) vähän jäi tuossa alkuaikoina. Virginiassa mua edeltävä au pair ja paras kamu naapurista veivät mua joka paikkaan ja tutustuttivat mut kaikkiin ihmisiin. Täällä oon ollut aikalailla omillani, ja eihän täällä nyt ole läheskään niin paljoa au paireja, mitä siellä oli. Kesäloma on todellakin rankin aika au pairille työkuvan suhteen, koska koulut on tauolla ja kesäloma päällä. Päivät venyivät melkeen joka päivä sinne kymmeneen tuntiin, ja semmosen päivän jälkeen olin vaan niin puhki, ettei ois tullu mieleenkään yrittää ettiä kummosempaa tekemistä jonkun kanssa. Se prosessi tutustua uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin on tietenkin antoisaa, mutta myös melko uuvuttavaa. Olin vasta pari kuukautta takaperin saanu sen tehä, niin jotenkin sen kaiken toistaminen ei inspannu sillon. Nytten tähän paikkaan ja elämään tottuneena oon kuitenki energisempi, avoimempi ja halukkaampi saaha uusia tuttuja ja kamuja. Omasta aktiivisuudestahan se on kiinni. Muutamia au paireja nyt tunnen täältä ja oon hengannu heidän kanssa jokusen kerran. Nyt on myös enemmän aikaa hankkia omakin elämä töitten ohella, kun lapset on koulussa päivät ja mulla on tää vajaa kuus tuntia tässä tämmöstä oleiluaikaa.
Hoksasin, etten ole tosiaan edes kertonut tästä perheestä, kodista tai kaupungista paljoo mittää. Niihin tarvii kuitenkin ihan oman postauksensa. Pittää kans kysästä, että mitä kaikkee edes saan näin julkisesti kertoa täällä katalassa somessa.
Voin sanoa, että hyvin mulla mennee. Ei mitään valittamisen aihetta, päin vastoin haluaisin vaan kehua ihan jatkuvasti. Huippuahan tästä tekee sen kanssa, että mun äippä ja isukki on tulossa tänne jo ens viikolla!!! Oon ihan pähkinöinä jo nytten, ens viikolla varmaan saa nukutuksi ja sitten viikonloppuna meen viimestään onnesta sekasin, kun haen ne bussi- tai juna-asemalta. Sitä ootellessa. Oon niin onnellinen, että he saavat nähä nimenomaan tän perheen ja tän paikan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti