keskiviikko 12. elokuuta 2015

Rematch

Elokuu. Tosi tosi monet au pairit ovat sanoneet mulle täällä, että "sun au pair -vuosi tulee menemää nii nopiaa ettet tajuakkaa!" Vastauksena oon heille vaan vähän huvittuneesti hymähellyt, että let's see. No nytte tosiaan on elokuun puoliväli ja viime blogiteksti on toukokuun puolelta. Ei, en ala tässä nyt pahottelemaan blogihiljaisuutta ja lupailemaan, että aktivoidun nyt kirjoittajana. Jos totta puhutaan, mua on aina ärsyttäny semmoset alotukset uuelle postaukselle, joten en sitä ite nyt tee. Haluan kirjoittaa aktiivisesti, mutta tässä tapauksessa halusin kirjoittaa vasta, kun asiat ovat selvinneet. Nyt ne ovat ja oon jo saanut nauttiakin niistä. Näiden kahden ja puolen kuukauden aikana on sattunut ja tapahtunut niiiiin paljon, että en oikeen tiedä ees miten alottaisin.

Alotetaan faktasta, jonka lähes kaikki tän tekstin lukijat luultavasti tietävät jo mun feispuuk ja instagram -päivityksistä. Olen muuttanut. Asun nykyään Long Islandilla, East Hamptonissa. Jouduin siis rematchiin, eli suomeksi sukset meni vähän ristiin mun edellisen hostperheen kanssa. Vaihtoehtoina oli löytää kahen viikon aikana uusi hostperhe tai ostaa lentoliput takasin Suomeen. Löysin uuden hosperheen ja voin kyllä todeta, että tunnen olevani todella onnekas.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin, että en viihdy hostperheeni kotona enkä nauti heidän kanssaan asumisesta niin paljon kuin haluisin ja pitäisi. Olin todella, siis todella uupunut. Muistan kuinka saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja silti olin aamulla aivan poikki. Kaikki energia meni murehtimiseen ja stressaamiseen töitten ohella. Kun ihmiset kuulevat, että jouduin rematchiin, kaikkia tietenkin kiinnostaa, että MIKSI!?!? Noh, monta syytä, joita koitan avata nyt tähän parhaani mukaan.

Mulla oli siinä perheessä siis kaksi hostlasta paimennettavana. Vanhempi oli päivät koulussa ja illat harrastuksissa, että näin jälkikäteen ajateltuna en niin paljoa hänen kanssaan edes kerennyt viettää aikaa kuin oisin toivonut. Ei kuitenkaan mitään ongelmia hänen kanssaa. Nuorempi taas oli vähän haastavampi tapaus. Päivästä toiseen musta alkoi yhä enemmän ja enemmän tuntumaan, ettei hän pidä musta. En vieläkään tiedä mistä tää johtui. Kaikki mitä sanoin tai tein oli väärin. Toisaalta taas, kun lapsista on kyse, niin heidän mielensä muuttuu super nopiaa. Eka huutaa, että en tykkää susta, viiden minuutin päästä kipuamassa syliin ja pyytää leikkimään hänen kanssaan. Tämä seikka oli kuitenkin semmonen, jonka oisin uskonut olla korjattavissa. Lapset vaatii aikaa tottua uuteen aikuiseen talossa, niin kuin me au pairitkin vaaditaan aikaa tottua uuteen elämään siinä kyseisessä talossa.

Toinen asia, josta en pitänyt siinä perheessä työskentelyssä, oli kotitöiden määrä. Kyllä, au pairin työhön kuuluu kaikki kotityöt, jotka kuuluu lastenhoitoon; pyykit, tiskit, kokkaus, jälkien siivoominen yms. Mutta mun kohalla se siellä tarkotti näitä kaikkea myös aikuisten osalta. He olettivat, että laitan heidänkin pyykit ja tiskit ja kokkaan perheillalliset. Ei siinä mittään, jos jotku au pairit tätä tekeekin. Ei tarvi tulla sanomaan, että Enna elä yleistä, kaikkien au pairien työ on niin perhekohtasta. Totta turiset toveri, mutta mulla se ongelma oli, etten tiennyt tästä etukäteen ja alkuun annettiin ymmärtää ihan muuta. Ehkä he sitten vaan hoksasivat, kun olin muutamia kertoja heidän pyykit tehneet avuliaisuuden ja ystävällisyyden nimissä (ilman kiitosta), että niin se tekee ne jatkossakin. Pikkuhiljaa alkoi kyrsimään, mutta ilmeisesti oli huono idea mennä siitä asiallisesti mainitsemaan. Vastaukseksi sain, että en tee tarpeeksi. Et siivoa tarpeeksi, et kokkaa tarpeeksi hyvää ruokaa, et suunnittele tarpeeksi, enkä nää kokonaiskuvaa lapsiperheen arjesta. Tätä litanjaa kuunnellessa yritin pitää sen ystävällisen hymyn naamallani, mitä ne rikkaissa jenkkiperheissä näköjään harrastaa, vaikka kuinka ärsyttäisi ja ottaisi päähän.

Kolmas ja merkittävin asia mulle oli ehottomasti arvostus. En kokenut, että mua arvostettiin siinä perheessä niin au pairina kuin ihmisenäkään. Olin piika joka piti lapset kuosissa. Kaiken vapaa-ajan vietin omassa huoneessani kellarikerroksessa ovi kiinni, ellei joku kaveri ollut siis kysynyt mua jonnekin. Olin siis hyvin kaukana perheenjäsenestä, joka olisin toivonut olla. Joo, niin kuin äitienpäivä postauksessa kerroin hienosta ruokailusta perheen kesken, he kutsuivat mut alkuaikoina mukaan. Sitten se jäi. Ehkä he halusivat alkuun vaan vakuuttaa minulle, että halusivat mun viihtyvän.

Kaikista hulluinta tässä on se, miten asiat voi muuttua niin nopiaa. Alkuun olin oikeesti tosi onnellinen ja oikeesti viihdyin siellä. Alkuhuuman jälkeen näinkin sitten pintaa syvemmälle. En halua yleistää, mutta ainakin siinä naapurustossa rikkaiden perheiden tapa käyttäytyä oli juuri tuollainen. Ollaan todella ystävällisiä ja kaikki rakastavat heitä. Sitten myöhemmin puhutaan pahaa selän takana.

Olin pitempään jo jutellut omien vanhempieni kanssa asiasta. Laitoinkin äitille kerran viestin, että nyt kaipaan äidillisiä neuvoja. Erään skypepuhelun jälkeen päätin, että pakko tälle asialle on jotain tehdä. Olis tullut muuten ihan saakelin pitkä vuosi, jos oisin sitä yksin itkemistä jatkanut pitempäänkin. Soitin LCC:leni ja vuodatin ihan kaiken. Myöhemmin samana päivänä juttelin hostäidin kanssa, jolloin sain tuon aiemmin kirjoittamani shaissen niskaan. "Kotiin" en halunnut sen jälkeen jäädä, vaan menin yökylään Janinalle, edelleenkin mun parhaalle kaverille täällä Jenkeissä. (Janina, if you read this, I want you to know I miss you so so so much<3) Jahkasin asiaa yön yli, mutta totesin, että se mitä kamu sanoi on ihan totta. En tuu olemaan onnellinen siinä perheessä. Seuraavana iltapäivänä menin uudestaan hostäitin puheille ja sanoin, että aion mennä rematchiin. Hän myös totesi sen olevan paras vaihtoehto meille molemmille. No, LCC tuli käymään seuraavana iltana ja kirjoitettiin paperit kuntoon. Mulla alkoi kuumeinen perheen etsintä. Muutaman päivän olin oikeesti valmis pakkaamaan laukut ja tulemaan kotia. Tunsin olevani niin epäonnistunut. Olin aina ennen ajatellut, että vain oikeasti surkeat au pairit joutuu rematchiin, ettei sitä vois mulle ikinä tapahtua. Onneksi kuitenkin päätin yrittää vielä uudessa perheessä. Uusi perhe löytyikin jo kolmen päivän etsinnän jälkeen. Skypetettiin pari kertaa ja viestiteltiin sähköpostitse. Kyselin niin paljon kysymyksiä, kuin ikinä keksin. En halunnut joutua samanlaiseen tilanteeseen uudestaan. Parin päivän juttelujen jälkeen he kysyivät, haluaisinko olla heidän seuraava au pair. Se tuntui musta niin oikealta, joten vastaukseksi he saivat big fat yessin.

Täällä siis ollaan. Äiti, isä, poika 6v, tyttö 3v ja kaksi koiraa. Kotoisa omakotitalo. Paljon enemmän landella, kuin edellinen, siksi ehkä tykkäänkin. Kuukausi ja 10 päivää mennyt, hetkeäkään en ole katunut. Tunnen oikeasti olevani haluttu tänne. Lapset mitä ilmeisimmin tykkää, kuulemma aikuisetkin. Parasta oli, kun tulin lomaviikoltani kotia ja hostisä oli odottamassa mua keittiössä. "Hi Enna! Welcome home!" Koti... Voin sanoa, että tää tuntuu jo nyt enemmän kodilta, kuin aiemman hostperheen koti ikinä. Mää toivon enemmän kun mittää, että saan viettää täällä loput kuukaudet mun au pair -vuodesta.

Elämässä tullee välillä takapakkeja, välillä aivan liikaakin. Oon silti saanut todeta, että se kasvattaa niin paljon. Täytyy sanoa, että onneksi uskalsin lähteä ja hypätä tuntemattomaan. Onhan se ihan tosi pelottavaa, mutta miten sitä muuten ikinä saisi kokea asioita. Jos oisin päättänyt lähteä takasin kotia, oon ihan varma, että just nyt katuisin sitä päätöstä. Mulla on hyvä olla täällä ja se riittää mulle.

P.S. Tekstistä saattoi paistaa pieni vihamielisyys aiempaa hostperhettä kohtaan. Viikon jälkeen muutosta laitoin hostäitille feispuukissa viestiä kysellen kuulumisia ja lähetellen terveisä lapsille. Vastausta en ikinä saanut. Näköjään poistanut mut kavereista. Taitaa jäähä mun lapsille kirjoittama kortti lähettämättä. Toivon heille silti pelkkää hyvää ja onnea uuden au pairin kanssa. Me ei vaan oltu match, toivottavasti uusi au pair on heille sopivampi.

4 kommenttia:

  1. Huuh tsemppiä Enna! Niinku sanoit niin vastoinkäymiset kasvattaa ja on kiva myöhemmin huomata että hitto selvisin tuostaki :D Kaikkea hyvää sulle, nauti :)

    tv. Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Kaisa!! Noinhan se just on, ja hyvinhän tässä loppujen lopuksi kävi :)

      Poista
  2. Mahtavaa, että kirjoitit noin rehellisesti ja avoimesti aiheesta. Nauti ajasta uuden perheesi kanssa! :)

    VastaaPoista